Viimeinen kirjoitus: Naimisiinmeno, gradun palautus, muutto Myanmariin

13872975_10209520024855323_7131378395604578700_n

Blogin jäähyväiskirjoitus on venynyt. Tarkoitus oli kirjoittaa se jo ennen Skotlannista lähtöä, mutta tietenkin viimeiset viikot omien häiden merkeissä(!), gradun palauttamisen, pakkaamisen ja viimeisen vieraan vastaanottamisen kanssa kuluivat ihan sumussa.

Lähdin Skotlannista siis kaksi viikkoa sitten huomenna eli maanantaina. Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan Skotlannissa pakkailin kuumeisesti, mikä tosin sujui yllättävän hyvin, ja tietenkin vietin viimeistä päivää Janin kanssa. Oli aika haikeat fiilikset.

Jani ajoi minut lentokentälle varhain maanantaiaamuna. Minulla oli edessä muutto kohti Myanmarin Yangonia, kun taas Jani jäisi Skotlantiin vielä noin viikoksi ennen Suomeen muuttoa. Aika vaikea kuvailla sitä fiilistä, kun olet tuoreen naimisiinmenon takia onnesta ylimmilläsi, ja sitten jätät rakkaimman ihmisen Eurooppaan ja itse suuntaat uudelle mantereelle. Hyvästit olivat aika kyyneleiset.

Silti – tiesimme, mihin olemme hyppäämässä. Halusimme mennä naimisiin ennen minun lähtöäni, olimmehan jo suunnittelemassa häitämme ensi kesälle joka tapauksessa. Nyt ne sitten vain vähän aikaistuivat! Ja Skotlannissa naimisiinmeno oli kaikin puolin älyttömän romanttista, olihan Skotlannista muotoutunut meille molemmille kuluneen vuoden aikana todella rakas ja tärkeä paikka. Naimisiinmeno vielä kruunasi upean vuotemme. Tänne muutamme vielä joskus uudestaan, molemmat olemme ajatelleet.

13903165_10209520023575291_2189550544992900649_n

Karkaushäät

Olen aina salaa halunnut pienet häät, joten nyt tuli sekin unelma toteen. Aloimme suunnitella häitämme loppukeväästä, kun työpaikkani Yangonissa varmistui. Häät eivät olleet siis mikään hetken mielijohde, vaan muutamien kuukausien suunnittelun tulos. Kaikki karkaushäihimme liittyvä onnistui kuitenkin joka tapauksessa niin mutkattomasti ja helposti, että meille tuli siitäkin vahvasti fiilis, että tämä oli meille täydellinen ratkaisu.

Hääpaikkamme löysimme sattumalta, kun lähdimme kävelylle lammaslaitumia pitkin. 1700-luvun skottikartano villeine puutarhoineen ja pihalla märehtivine lampaineen oli tunnelmaltaan aivan täydellisen romanttinen. Paikan omistajapariskunta otti meidät vastaan kuin omat lapsensa ja he tekivät päivästämme kaikin puolin täydellisen. He antoivat meille häälahjaksi jopa perinteisen skotlantilaisen viskimaljan kaiverruksineen. Ruoan tilasimme paikallisen lähimaatilan myymälästä.

Häät olivat monilta osin tee-se-itse häät: tein hääkampaukseni ja meikkini itse, askartelimme yhdessä hääkimppuni ja Janin napinläpikukan ja hääkuvien ottaminenkin oli meidän yhteinen projektimme, eli kaikki hääkuvat otimme myös itse. Tämäkin kaikki teki häistämme kaikin puolin erityisemmät.

Vihkiminen järjestettiin kartanon puutarhassa, satoja vuotta vanhan aurinkokellon vieressä. Kello oli aikoinaan häälahja kartanon omistajan vaimolta miehelleen. Skotlantilainen seremonia oli todella herkkä. Seremoniamme kruunasi skotlantilainen ”handfasting”, käsien sidonta, jota on harjoitettu Skotlannissa jo vuosisatojen ja kenties tuhansien ajan.

My friend and my love

Beside me and apart from me

In laughter and in tears

In times of stress and in times of tranquillity

I will love honour and comfort you

From this day forth

180 päivää Myanmarissa

13912598_10210736900247097_1488133950740135335_nElän aika hulluja aikoja. Normaalilla mittapuulla gradun palauttaminen olisi varmasti monen elämässä aika suuri asia – ja oli ehdottomasti minunkin, mutta se meni jotenkin aivan ohi kaikkien muiden mullistavien asioiden ohella. Mutta gradutyön palautin siis viikkoa ennen Myanmariin lähtöä, joten minun pitäisi nyt valmistua sitten maisteriksi marraskuussa International conflict and cooperation -tutkinnolla.

Skotlanti oli kaikin puolin oikea ratkaisu, vaikka sitä viime vuonna paljon pohdinkin ja jännitin. Koin opiskelun Stirlingissä todella arvokkaaksi ja mielekkääksi. Uskon oppineeni asioita, joista tulen hyötymään paljon tulevaisuudessa. Ja olen hyötynytkin jo, varmasti työtäni täällä Yangonissa en olisi saanut ilman opiskelujani Stirlingissä.

Suuri kiitos vielä kaikille, jotka tekivät vuodestani erityisen. Tunnen, että Skotlanti kasvatti minusta enemmän sen Mimosan, joka haluan elämässäni olla. Se teki minusta ikään kuin enemmän täyden itseni, en tiedä ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Skotlannin vuosi vahvisti myös parisuhdettamme enemmän kuin osasimme odottaa.

Vaikka Skotlantiin (ja vähän Suomeenkin) on jo ikävä, on Myanmar ollut jo ensimmäiset kaksi viikkoa aivan älyttömän mielenkiintoinen kokemus. Työ on todella mielenkiintoista ja opettavaista, kollegat ja uudet ystävät aivan huippuja. Silti kehitysmaassa asuminen vaatii totuttelua.

Myanmar on Kaakkois-Aasian köyhimpiä maita ja se on ollut länsimaalaisille kunnolla avoinna vasta viitisen vuotta, eli monella tasolla maa on vielä hyvin paljon jäljessä muista Aasian maista. Toisaalta köyhyydestä ja vastoinkäymisistä huolimatta ihmiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ja hymyileväisiä, ja täällä on hyvin vahvasti jotenkin tekemisen meininki, kun maa ottaa ensiaskeliaan kohti demokratiaa.

Minulla on siis jännittävät puoli vuotta edessä. Varmasti myös kovin ikäväntäytteiset, kun kaipaan tuoretta aviomiestäni. Skottityttö-blogini päättyy nyt tältä erää. Skotlanti on takana, ja epävarmojen sekä heikkojen nettiyhteyksien ja ihan aikahaasteidenkin takia Myanmarista en enää blogia kirjoita.

Seikkailu jatkukoon!

Mainokset

Juhannus Ylämailla

IMG_5435
Loch Morlich

Skotlannissa oleminen alkaa tuntua jo todella haikealta. Huomaan hokevani Janille koko ajan ”tätä minulle tulee ikävä” – olipa kyse sitten maisemasta, lempipubista, haggiksesta, kampuksen sorsista…

Tiedän, että on varsin typerää ikävöidä paikkaa jo etukäteen. Jotenkin Skotlanti on vaan täyttänyt sydämessäni todella erityisen sopukan, jota en usko muiden paikkojen ihan hetkeen täyttävän. Maa on vain kohdellut minua ja Jania todella hyvin. Skotlanti-vuotemme aikana on tuntunut, että monet asiat ovat kuin itsekseen lohjenneet paikoilleen.

Niin, ja kaikki blogini lukijat eivät ehkä tiedäkään kuinka suunnitelmani syksylle ovat menneet aivan uusiksi. Lähtöni Skotlannista siis aikaistui lähes kuukaudella: alun perinhän minun piti palata Suomeen takaisin syyskuussa, mutta nyt muutankin elokuun alkupuolella Myanmarin Yangoniin!

Muuttoa en todellakaan osannut odottaa, enkä ole siis juurikaan koko asiaan varautunut. Kyseessä on puoli vuotta kestävä ja palkallinen viestintäharjoittelu.

 

IMG_5320

Pitkä hakuprosessi

Voin sanoa suoraan, että vastaavasta kansainvälisestä mahdollisuudesta olen salaa unelmoinut koko elämäni. Samaan hengenvetoon olen kuitenkin naureskellut monien kanssa, että kuka noihin pesteihin oikein ikinä pääsee, kun kilpailu on niin kovaa.

Minua lähinnä huvitti, kun professorini, aivan loistavan inspiroiva Sir George Reid bongasi paikan alkuvuodesta ja ehdotti, että hakisin sitä. Hän varoitti minua suoraan, että paikan saaminen on jäätävän byrokratian, kovan kilpailun ja suoranaisen tuurin takana, mutta itse hakeminen voisi olla minulle jo hyvä kokemus. Ajattelin, että ei siitä haittaakaan voi olla, vaikka en todellakaan uskonut pestiä saavani.

Pian yllätyksekseni minut kutsuttiin tekemään kirjallinen koe. Se meni mielestäni hyvin, mutta minkäänlaista vastausta ei tuntunut kuuluvan, joten olin jo menettää toivoni… Kunnes sain viikkojen päästä viestin, että minut halutaan haastatteluun.

Skype-haastattelu osui maisteriluokkani Brysselin matkalleni, ja hirmuisessa jännityksessä puhelinhaastattelu ei tuntunut menevän kovin hyvin. Vastasin kyllä rauhallisesti kysymyksiin, mutta koko tilanne neljän eri haastattelijan kanssa puhelimen välityksellä tuntui vaikealta. Olin varma, että siinä meni mahdollisuuteni.

 

 

Menolippu ostettu!

George ei kuitenkaan luopunut toivostaan, hän sanoi, että odotellaan nyt rauhassa. ”You’re good. In fact, you’re very good”, hän tsemppasi.

Ja kun sitten pitkän odottelun ja taustatietojen tarkistelurupeaman jälkeen sain vihdoin tiedon, että minut oli tosiaan satojen hakijoiden joukosta valittu pestiin, en voinut oikeasti uskoa asiaa todeksi. Olo oli todella tyhjä.

Mutta tässä ollaan, ostin tällä viikolla menolipun Yangoniin ja pian edessä on jälleen uusi hyppy tuntemattomaan.

Sitä ennen kuitenkin aion nauttia Skotlannista vielä täysin siemauksin. Nyt juhannuksena vuokrasimme Janin kanssa auton ja suuntasimme Ylämaille. Kävimme kiinnostavassa Highland Folk Museum -ulkoilmamuseossa, jossa esiteltiin ylämaalaisten elämää aina 1700-luvulta 1900-luvulle. Museo meni jälleen päheimpien Skotlannin kokemuksien listalle vanhoine kouluineen, eläimineen ja näyttelijöineen. Niin ja täälläkin on tietenkin kuvattu myös lempisarjaani Outlanderia!

Vierailimme myös kauniilla Loch Morlichin järvellä, joka sijaitsee myös Ylämailla Cairngormsin kansallispuistossa. En osannut odottaa, että skottijärven ääreltä voisi löytyä niin puhtaan keltaista hiekkaa.

Patikoimme muutamassa tunnissa järven ympäri ja iltamme päätimme paikallisessa Aviemoren kylässä illallisella. Lähdimme ajelemaan Ylämailta takaisin kotiin Stirlingiin vasta puoli kymmenen aikaan illalla.

Ja paluumatka iltahämärässä läpi Ylämaiden oli myös mieleenpainuva elämys. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka niin ylhäällä korkeuksissa pilvet laskeutuvat paljon normaalia alemmas ja muodostavat erikoisia kuvioita luoden todella aavemaisen maiseman valtavien vuorien lomaan. Ja ajattelin, että tätäkin tulee ikävä.

IMG_5193

IMG_5239IMG_5307IMG_5341IMG_5339IMG_5407

Missä muruseni on? Ulkomailla asumisen huonoista puolista

IMG_4067

Eilen jouduin jättämään hyvästit eräälle parhaimmalle ystävälleni täällä Skotlannissa, kun hänen opintonsa loppuivat ja seuraava etappi siinsi jo omassa kotimaassa.

Hyvästeistä tulee vanhimmiten yhä vaikeampia. Kun vuonna 2009 jätin Englannin ja palasin takaisin Suomeen, hyvästelin siellä uudet ystäväni ja tuolloin, 19-vuotiaana, ajattelin naiivisti, että kyllä me vielä tapaamme – monta kertaa.

Muutamia ystäviä olen tavannut, suurinta osaa en.

Nyt elämän realiteetit ovat paremmin tiedossa, ja siksi myös ymmärrän, että joidenkin ihmisten kanssa hyvästit voivat olla lopullisia. Siksi hyvästien sanominen tuntuu todella raskaalta. Taisin keskiviikkona tirauttaa pari kyyneltä sen takia.

IMG_4085
Nämä ihanat lammaslaitumet löytyivät jälleen aivan kivenheiton päästä kotoa.

Uusia muruja

Toisaalta on ollut hienoa jälleen huomata – ja muistuttaa itselleen – että edelleen pystyy löytämään maailmalta uusia sielunkumppaneita, tosiystäviä.

Sillä varmasti aika moni +25-vuotias allekirjoittaa sen, että vanhemmalla iällä uusien kaverisuhteiden luominen vaikeutuu, kun elämä vakinaistuu – on tuttu työpaikka, tutut harrastukset, eikä siis näin ollen uusia ihmisiä tule tavattua enää samaan malliin, ja varsinkaan kovin syvällisissä merkeissä.

Kun maailmalta löytää uuden tosiystävän, tulee vahvasti sellainen olo, että maailmassa on edelleen jotain tärkeää kohdallaan. Että voi kohdata ihmisen maailman toisella puolen, toisenlaisesta kulttuurista, ja siltikin löytää jotain yhteistä, jota esimerkiksi ei Suomessa ole uusista tyypeistä toviin löytänyt.

Siinä on jotain universaalia ja hienoa.

IMG_3992

Vanhoja muruja

Ulkomailla olossa hienoa on myös se, että voi löytää sellaisia ihmisiä uudestaan, joita on vuosia sitten kadottanut.

Viime viikolla Lontoossa tapasin vanhaa lukioystävääni, ja oli mahtavaa huomata, kuinka vuosikausien tauko näkemisessä ei ollut vaikuttanut juuri mitenkään entiseen yhteyteemme. Juttua luisti yli neljä tuntia, enkä olisi vieläkään sen jälkeen malttanut lähteä tuopin ääreltä nukkumaan!

Tuon lukioystäväni kanssa kävimme myös kiinnostavan keskustelun ulkomailla asumisen kääntöpuolista. Ykkössijalle nousi ehdottomasti erossaolo rakkaista.

Totta kai nykyään yhteyttä pystyy pitämään aivan eri tavalla kuin esimerkiksi vuonna 2008, jolloin muutin Etelä-Englannin Pooleen. Tuolloin vielä kävin paikallisessa kirjastossa kirjoittelemassa perheelleni sähköpostiviestejä. Nykyään kun ikävä iskee, ovat rakkaat vain Skype-puhelun päässä.

Vuosia ulkomailla asunut kaverini harmitteli erityisesti sitä, kuinka ei näe läheistensä lasten kasvamista.

Myös itse allekirjoitan sen, että jo vuoden ulkomailla asumisen aikana ohi menee paljon tärkeitä tapahtumia, joissa toivoisi olevansa itsekin mukana. Isovanhempien terveys huolettaa, etkä sinä ole paikalla tukemassa rakkaita vaikeilla hetkillä. Nämä ovat niitä taakkoja, joita joutuu oppimaan kantaa, jos päättää, että oma sydän kuuluu ulkomaille.

IMG_4075

Paljon muruja, kaikkialla

Mutta sitten tulee se kuuluisa mutta. Vaikka kotimaahan joutuu jättämään paljon murusia, kyllä ulkomailla asumisesta saa silti jotain sellaista irti, mitä on edes sanoin vaikea kuvailla.

Voin sanoa suoraan ja rehellisesti, että täällä Skotlannissa tunnen eläväni enemmän kuin Suomessa. Yritän nauttia aktiivisesti joka hetkestä, ja jokainen pienikin reissu lähikylään tai patikointi lammaslaitumilla on suuri seikkailu.

Ja parasta on silti niiden uusien ja jännittävien ihmisten yllättävät kohtaamiset, niiden ihmisten, jotka parhaassa tapauksessa muokkaavat omaa elämänkatsomusta ja sitä, miten itse tulkitsee muuta maailmaa.

Ja kyllä myös läheiset ja rakkaimmat ystävät pysyvät ja heihin pitää yhteyttä, vaikka asuttaisiinkin eri maissa tai jopa maanosissa.

On tämä siis kuitenkin kaikkien hyvästien arvoista.

Seuraavat etapit: Bryssel, Lontoo, Belfast

image_2
Minä, äiti ja Invernessin legendaarinen Hootananny’s.

Huh, mikä kevät alkaa olla paketissa! Viime viikot (ja kuukaudet) ovat olleet niin täynnä kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Siispä nyt lyhyesti vähän kuulumisia.

Tänään illalla esittelen gradututkimusaiheeni International Conflict & Cooperation -maisterikurssillamme, mikä tulee olemaan viimeinen arvioitava koulusuoritukseni ennen sitten sitä aivan viimeisintä eli gradun palauttamista elokuussa. Tutkintoni on siis gradua vaille valmis! Aika hurjaa, minne tämä opintovuosi on vain kadonnut.

Takana ovat monet esseepalautukset ja stressit, mutta näillä näkymin olen saamassa ainakin kahdesta kurssista jälleen parhaan mahdollisen arvosanan, mikä on tietenkin aivan huippujuttu. Mutta kun oma oppiaine on niin kiinnostava ja sydäntä lähellä, ei voi olla olematta vähän hikke… Kolmannen kurssin arvosanaa saan jännittää vielä tovin.

Kevääseen on onneksi mahtunut myös muutakin kuin opiskelua. Ihana ja rakas äitini teki tänne viime kuussa visiitin ja koimme niin Edinburghin maanalaiset kummitukset, Invernessin jakobiitit, Nessien hirviön kuin Loch Lomondin ihanat järvimaisematkin (tosin melkoisessa sateessa). Matkan kohokohtia oli myös se, kuinka opettelimmeyhdessä tekemään minulle Frozen-letin – kiitos IL:lle neuvoista!

 

Oli huippua viettää äidin kanssa jälleen laatuaikaa kahdestaan, vaikka ei tämä meidän ensimmäinen yhteinen reissumme ollutkaan – vasta viime kesänä teimme äiti-tytär-reissun Kreikan pienelle Symin saarelle. Oman äidin kanssa reissaaminen on aika hupia hommaa.

Skotlannista avautui jälleen aivan uusia puolia, mitä rakastan tässä maassa. On luontoa, ärrää pyöritteleviä ylämaalaisia ja tietenkin ihan hiton hyvää livemusiikkia. Viskiäkin pääsimme maistelemaan suloisessa Arrocharin kylässä:

 

Viime viikolla kävin tanssahtelemassa yliopiston International Societyn kevään viimeisissä Ceilidh-tanssiaisissa. Pääsin tanssimaan myös ensimmäistä kertaa kilttiasuisen miehen kanssa, mikä oli tietenkin aika mahtavaa! Vähän haikea olo viimeisistä tansseista silti jäi, monet muut alempaa tutkintoa tekevät opiskelijathan lähtevät täältä pian jo kesäksi pois.

12939511_10209145303771900_563720549_n
Ceilidh Stirlingin Golden Lionissa.

Vaikka Skotlanti on aivan huippu, tähyän silti tällä hetkellä katsettani jo hieman kauemmaksi. Toukokuun alussa suuntaamme maisteriryhmämme kanssa Brysseliin opintomatkalle, jonka koulu maksaa(!) – sentään jotain takaisin kalliin lukukausimaksun pulittamisesta.

Ja heti sitä seuraavalla viikolla oma matkani jatkuu Edinburghista Lontooseen, jossa pääsen haastattelemaan graduani varten maan parlamentin ylähuoneen paronitarta.

Mahtavaa päästä viimein Lontooseen ja vieläpä näin kiinnostavissa merkeissä – viime kerrasta taitaa olla vierähtänyt hurjat seitsemän vuotta. Kovasti työn alla on myös tutkimusmatka Pohjois-Irlannin Belfastiin heti Lontoon jälkeen.

Paljon jänniä juttuja siis tulossa, joten tänään voisin palkita itseni vähintäänkin wee pintilla. Aye!

Vihaan naistenpäivän vihaajia

IMG_1280
Belfastin poliittisissa seinämaalauksissa myös tasa-arvo on esillä.

Tehdään heti yksi asia selväksi. Viha on minun mielestäni sellainen tunne, jota soisin jokaisen elämään minimaalisen määrän.

Se johtaa  suhteiden hajoamiseen, väkivaltaan, radikalisoitumiseen ja pahimmillaan sotaan, jopa omaa naapuria vastaan.

Siispä otsikossani ei ole järkeä. Samalla tavalla kuin siinä ei ole mielestäni mitään järkeä, että ”feministeiksi” ja muuten naisten tasa-arvoa ajavien mielestä naistenpäivässä ei ole mitään järkeä.

Naistenpäivää vietetään, koska naiset eivät ole vieläkään tasa-arvoisia miesten kanssa. Missään päin maailmaa. Päivän tarkoitus on edelleen, yli sata vuotta sen synnyn jälkeen, yrittää vauhdittaa sukupuolten välisen tasa-arvon syntymistä.

IMG_1422
Pohjois-Irlannissa tasa-arvo toteutuu huonommin kuin esimerkiksi Suomessa.

Ne, jotka väittävät, että naiset ja miehet ovat Suomessa tasa-arvoisia, ovat väärässä. Naisten kokonaispalkka on yhä vain noin 8o prosenttia miesten palkasta. Näin suuri ero ei selity pelkästään erilaisilla urapoluilla.

Viime vuoden toukokuussa Keskuskauppakamarissa iloittiin: naisten osuus pörssiyhtiöiden hallituspaikoista oli kasvanut ennätykselliseen 24 prosenttiin. Puljun viestinnästä tiedotettiin tyytyväisinä, että naisten osuus on jälleen palannut kasvu-uralle.

Hieno homma, mutta ei lukuun silti voi olla järin tyytyväinen. Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikkakaan ei anna myöskään aihetta juhlaan. Naisministereitä on alle 40 prosenttia, ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Miehille ovat myös jakautuneet tärkeimmät ministerisalkut, vaikka Suomen veroisessa maassa löytyisi varmasti myös pätevää naisosaamista.

IMG_1405
Naisten muistomerkki Belfastissa.

On tosin paikkoja, joissa asiat ovat vieläkin huonommin. Naispuolinen opiskelijatoverini on kotoisin Ugandasta. Hän kertoi viime viikolla maisterikurssimme edessä, että naisten ei kuulu sanoa hänen kotimaassaan mitään miestä vastaan. Et voi olla avoimesti eri mieltä puolisosi, isäsi tai isoisäsi kanssa.

Opiskelijatoverini toivoo voivansa muuttaa asian. ”Nuoret eivät ajattele enää samalla tavalla”, hän kertoi.

Jokainen nuori henkilö, joka palaa kouluttautuneena Ugandaan ja jakaa tasa-arvosta tietoa ja ylpeyttäkin, levittää hiljalleen tietoisuutta naisten oikeuksista ja yhteisistä arvoista. Siitä, että voi olla myös eri mieltä miesten kanssa. Näin opiskelijatoverinikin toivoo tekevänsä.

Kuulostaako kaukaiselta? Iltalehden artikkelissa kerrottiin tiistaina, kuinka vielä sata vuotta sitten suomalaisnaiset eivät saaneet solmia työsuhteitaan itsenäisesti. Avioliitossa tehty raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1995. Ei ole siis oikeasti kulunut kauaa, kuin vielä meilläkin kamppailtiin samojen asioiden kanssa.

Pitkään myöskään raskauksien määrää ei voinut päättää itse, abortin sai terveydellisistä syistä ensimmäisen kerran Suomessa vasta vuonna 1950. Vieläkin monissa Euroopan maissa abortti on kielletty, muun muassa Pohjois-Irlannissa.

Suomessa otettiin sata vuotta sitten sellaisia askelia, joita Ugandassa on otettu vasta sen lähihistoriassa. Minä toivon, että Suomi voisi olla jatkossakin muille maille esimerkkinä.

Siihen on vielä pitkä matka. Tasa-arvoon tarvitaan molempia sukupuolia. Ja naistenpäivän vihaajiakin. Koska ensimmäisenä muutos tapahtuu meidän omassa päässämme.

 

PS. Belfast-teemaiset kuvat liittyvät graduaiheeseeni: teen keväällä/alkukesästä nimittäin jälleen uuden reissun Pohjois-Irlantiin, tosin tutkimuksen merkeissä! Naiskysymykset ja rauhanrakennus ovat tutkimukseni pääteemoja.

PPS. Reportaasini tammikuisesta Belfastista voit lukea Iltalehden matkailusivuilta. Huikea matkakohde, ainakin vielä vuoden-pari!

Kuolleen lampaan laakso

IMG_2545

Vuorikävely, hill walking on täysin yllättäen koukannut lempipuuhieni kärkeen täällä Skotlannissa. Olen aina pitänyt ulkoilusta ja pitkistä kävelylenkeistä, mutta hardcore-vuorikiipeily ja pitkät vaellukset ovat minulle varsin vieraita. Siispä vuorikävely on tarjonnut jotain näiden väliltä.

Skotlannissahan vuoria riittää, jopa täällä sydänmailla, joissa kotikaupunkimme Stirling sijaitsee. Stirlingin yliopiston takaa nousee Ochil Hillsin vuorijono, joten aivan kivenheiton päästä opinahjostani sijaitsee lukuisia eritasoisia vuorikävelyreittejä.

Viime syksynä valloitimme upean Dumyatin huipun, ja tällä kertaa vuorossa oli Alva Glenin laakso, sillä ihanan keväiset ilmat ovat suosineet viime viikkoina kovasti Stirlingin pitäjää. Kevät ja kesä ovat todellakin tulossa, ja keväällähän tekee aina ja koko ajan mieli ulos.

Matkasimme bussilla pieneen Alvan kylään, jonne matka yliopistolta kesti alle puoli tuntia. Sympaattinen pikkykylä koostui käytännössä yhdestä pääkadusta ja muutamista pubeista, ja heti kylän takaa nousivat Ochil Hilsin kauniit siluetit.

Alva Glenin juurelle käveli kylästä noin kymmenessä minuutissa.

IMG_2555

IMG_2547

 

Vesiputouksien laakso

Alva Glen oli aloittelevalle vuorikävelijälle upea kokemus. Laaksossa on peräti viisi eri vesiputousta, ja ylöspäin noustessa niiden maisemia ei voinut lakata ihailemasta.

Ylhäällä vuorilla laidunsivat rohkeat lampaat, solisevan veden äänet kohisivat korvissa ja Skotlannin keväinen luonto rönsyili ympärillä. Näkymät avautuivat pitkälle Stirlingin alueelle ja Firth of Forthille.

Reitti oli todella hyväkuntoinen ja nousu laaksosta vuorille tasainen, eli soveltuu myös esimerkiksi lapsiperheille (ilman ehkä aivan niitä pienimpiä lapsia). Muita kävelijöitä oli yllättävän vähän, mikä oli myös plussaa.

Reitin yläpäästä löytyi salakuljettajien vanha luona, Smuggler’s cave, jonka pimeyteen oli jännittävä laskeutua. Skotit ovat olleet aika epeleitä, jos tänne ovat saaneet roudattua viinaksensa!

IMG_2449IMG_2529

Maailman yllä

Luolan jälkeen reitti huipulle vaikeutui, mutta pienet polut veivät lammaslaitumien halki kohti huippua. Tälle osiolle eivät enää monet retkeilijät uskaltautuneet, enkä suosittelisi tätä reittiä enää lapsiperheille tai hutera-askelisille.

Me jatkoimme matkaa ylös lampaiden määkiessä vieressä (yllättävän kovaäänisesti), ja nautimme vuorella sitten ihanan eväslounaan kaikessa hiljaisuudessa (miinus lampaat), maailman yläpuolella.

Nousu Alvalle oli helpompi kuin Dumuyat-vuorelle ja kesti noin 1,5 tuntia lyhyine lounastaukoineen, alas noin tunnin.

Kokemus oli kaikkiaan aivan mahtava. Ja vuorikävely tarjoaa suuremman onnistumisen tunteen kuin pelkät kävelylenkit, sillä vuoren valloittaminen tuo joka kerta yllättävän suuren tyydytyksen – minähän pystyin tähän! Ja tietenkin upeat näkymät.

Ai niin ja siitä kuolleesta lampaasta. Haju sen jo paljasti, mutta puoliksi mädäntynyt lammas löytyi keskeltä laskevaa virtaa. Ehkä poloinen oli pudonnut vuorelta alas.

Sekin näytti luonnossa varsin kiehtovalta. Ja luonnolliselta.

IMG_2480IMG_2493

Minusta on kehkeytynyt aamulusmu

image (14)
Aamulusmuilua kissojen kanssa on ikävä.

On hassua, miten käsitys ajasta ja sen kulusta muuttuu jo muutamissa kuukausissa ulkomailla.

Eräänä sunnuntaina ajattelin huomaamattani, etten ehtisi kuin kolmeksi tunniksi kirjastoon ja näin ollen pohdin, kannattaako sinne edes lähteä niin lyhyeksi aikaa. No lähdin kuitenkin, ja kolmessa tunnissa opin aika paljon Darfurin konfliktin nyansseista.

Jälkeen päin mietin, että Suomessa en oikein edes muista, milloin olisin s a a n u t lukea kolme tuntia yhteen putkeen kenenkään häiritsemättä, minua oikeasti vielä aidosti kiinnostavasta aiheesta. En ainakaan töissä, sillä toimittajana taustatyöhön saa käyttää yhä vähemmän ja vähemmän aikaa. Enkä varsin kyllä Suomessa vapaa-ajallakaan, sillä aina oli kiire näkemään kavereita, treenaamaan, ruokaostoksille, bileisiin.

Täällä kolme tuntia tuntuu häviävän lyhyeltä ajalta opiskeluun, kun Suomessa vastaava aika olisi silkkaa luksusta – pelkkään lukemiseen.


Ja toki täälläkin näen kavereita, käyn bileissä ja baareissa, treenaan neljä kertaa viikossa. Mutta koska lukemisesta on tullut se työ, jota tein Suomessa kahdeksan tuntia päivässä, ovat ajatukseni kääntyneet niin, että myös täällä pitäisi istua kirjastossa tuntikausia.

Vaikka kolmessakin tunnissa, tehokkaasti luettuna, oppii vaikka mitä. Silti pyrin viettämään päivittäin kirjastossa 6-9 tuntia lukien. Onko tämä suomalaisten tunnollisuutta pahimmillaan?

Ajalla on täällä myös kääntöpuolensa. Kun ei tarvitse herätä kuudeksi töihin, en todellakaan sitä tee. Rytmini on kääntynyt aivan päälaelleen: kukun iltaisin lukemassa ties mitä kirjoja puoleen yöhön asti, ja aamuisin saan raahattua itseni aikaisintaan kirjastoon yhdeksältä – jos silloinkaan. Aamuisin keittelen muina miehinä rauhassa kahvia, luen kirjoja ja lehtiä, mussuttelen aamupalaa kuin minulla ei olisi mitään huolia maailmassa.

Janikin ihmettelee, miten aiemmin aamuvirkusta minusta on tullut tällainen aamulusmu. Ja mietin kauhulla, mitenköhän kehoni (ja mieleni) tottuu syksyllä taas kahdeksan tunnin työpäiviin ja vuorotyöhön.

Kai pointtini silti on, että nauttikaa ajasta. Sitä on elämässä lähes aina liian vähän.

Nauttikaa siitä varsinkin tällaisissa elämänvaiheissa, jolloin sitä tuntuu olevan kerrankin tarpeeksi (ainakin melkein). Ainakin tarpeeksi tekemään sitä, mihin on juuri nyt tarkoituskin keskittyä. Olipa sitten kyseessä äitiysloma, välivuosi reissatessa tai opiskelu ulkomailla.

Sillä kyllä sitä ehtii tehdä taas kahdeksan tunnin työpäiviä. Ja muistella kaiholla niitä päiviä, kun sai keskittyä pelkkään lukemiseen edes kolme tuntia päivässä.

Oppia konkarilta – voiko apu vain pitkittää sotaa?

 

Vuosi 1984 ja Etiopiassa on ”raamatulliset” mittasuhteet saanut nälänhätä. Ihmisiä kuolee sadoittain päivässä nälkään. Olet kansainvälinen avustustyöntekijä ja kuljetat rekkalastillista avustustarvikkeita pahiten kärsiville alueille.

Sotilaat pysäyttävät saattueesi. He vaativat puolia ruoka- ja lääketarpeita itselleen. Mitä teet? Jos annat heille osankaan tavaroista, avustat haluamattasi jatkuvaa väkivallan kierrettä. Jos et anna, kuolevat viattomat siviilit aavikolla nälkään ja tauteihin.

”Olin pragmatisti, ja pyrin antamaan aina maksimissaan 15 prosenttia sotilaille, jotta edes osa avusta saataisiin perille”, Sir George Reid kertoi torstaina luokallemme. Olimme kaikki hiljaisia kunnioituksesta.

Arvostettu skottipoliitikko, journalisti sekä kansainvälisen Punaisen Ristin entinen pr-päällikkö George Reid opettaa maisteriohjelmallemme harvinaislaatuista Humanitarian Studies -kurssia, joka järjestetään Britanniassa ensimmäistä kertaa ikinä.

Hurjia tarinoita

IMG_1687
Opintojen ohella olen ehtinyt opettelemaan myös viskin juomista.

Kurssi alkoi tällä viikolla, enkä voisi olla aiheesta enemmän innoissani. 76-vuotias Reid on alansa Konkari isolla K:lla, ja hänen kokemuksistaan ei voi tuntea muuta kuin pelonsekaista kunnioitusta.

Reidillä riitti eilen tarinaa niin Etiopian nälänhädästä, Bosnian sodasta kuin Armenian maanjäristyksestäkin.

Hänen avustussaattueitaan on ammuttu, hän on neuvotellut hätäavusta neuvostoliittolaisten kelmien kanssa ja nähnyt aitiopaikalta, mitä humanitaarinen apu on – ja mikä siinä mättää.

Aihe on kiinnostanut minua jo pitkään, opiskelenhan konfliktintutkimusta ja humanitaarinen apu – siis niiden auttaminen, joiden hätä on suurin – on konflikteissa vahvasti läsnä. Luin viime syksynä aiheesta Linda Polmanin (2010) loistavan kirjan ”War Games”, minkä jälkeen en ole pystynyt suhtautumaan humanitaariseen apuun enää samalla tavalla.

Turhaa apua?

Auttamisesta on tullut valtava miljardibisnes. Järjestöt kilpailevat rahoittajista, ja kriisien ytimeen mennään usein millä hinnalla hyvänsä – joutui sitten välistä maksamaan kapinallisille voitelurahaa, jolla sotaa pidetään yllä, tai älyttömiä veroja ja maksuja korruptoituneelle hallitukselle.

Tekopyhää, eikö? Mutta pitäisikö sitten maailman pahiten kärsiviä lakata kokonaan auttamasta?

Ei, on oma mielipiteeni. Kriisialueilla auttaminen ja esimerkiksi kehitysapuun vahva panostaminen on ensiarvoisen tärkeää. Silti, millä hinnalla hyvänsä humanitaarista työtä ei tule tehdä. Miten se tehdään eettisesti, on suuri kysymys, joka edelleen odottaa vastaajaansa.

Toivon saavani aiheeseen edes jonkinsuuntaisia vastauksia Reidin kiinnostavalta kurssilta. Vähintään pääsen kuulemaan aitiopaikalta hurjia tarinoita kovapintaiselta legendalta.

Bosniasta Reid muisti elävästi sen, kuinka armeijan tiesuluilla vastassa oli joko ”80-vuotiaita vanhuksia tai 8-vuotiaita poikasia, kaikki vahvassa raki-humalassa”. Yritä nyt siinä neuvotella avun pääsemisestä perille.

IMG_1651.jpg
Kissoja on Skotlannissa joka puolella. Esimerkiksi vakituisina asukkaina viskitislaamoissa ja museoissa.

Tää on mun koti

Ihmisten, jopa läheisten ja ystävien, tuntuu olevan vaikea käsittää, että Skotlanti ja Stirling ovat meille nyt uusi koti. Elämme täällä samankaltaista arkea Suomessa, johon kuuluvat omat vastuunsa ja askareensa. Koulutehtävät, pyykinpesut, työkuviot, kuntosali.

Joka kerta, kun saamme vieraita, meidän arkemme kuitenkin pysähtyy auttamattomasti. Kouluhommat jäävät jäähylle, kun joudumme keskittymään vieraiden viihdyttämiseen. Puhumattakaan rahanmenosta. Normaalisti meillä on esimerkiksi opiskelijaelämään sovitettu viikottainen kauppabudjetti, jonka tietenkin jokainen ylimääräinen ravintolakäynti romahduttaa.

Tämä on vilpittömästi oma syy – itse olen avoimesti ennen muuttoa kannustanut kaikkia mahdollisia ihmisiä tulemaan meitä tänne ”moikkaamaan”. En tietenkään silloin käsittänyt, että muut ihmiset tulevat tänne lomalle viihtymään, kun meille se katkaisee joka kerta arjen. Muiden tuntuu olevan vaikea käsittää, että tämä on meille nyt koti, se sama tuttu ja turvallinen, yksityinen paikka, joka teillä monella on siellä Suomessa.

Äsken sain ilmoituksen, että eräät tutut olivat varanneet lennot ja hotellit viidelle päivälle tänne Stirlingiin – kysymättä meiltä etukäteen mitään. Ottaen huomioon, että ajankohta on huonoin mahdollisin kouluni kannalta, kun tuolloin kaikki deadlinet pukkaavat päälle, olin – ja olen – asiasta aika harmissani.

Myös eräs polttariporukka on tulossa tänne keväällä, ja totta kai minulta odotetaan, että riekun muun porukan kanssa Edinburghissa kokonaiset viisi päivää – ”koska sinunhan takia me tänne tullaan”. Ei siis sen takia, että sankari saisi erilaiset tai kivat polttarit.

Heille se on lomaa, minulle ei. Minulta ei etukäteen kysytty, moneksi päiväksi voin gradun kirjoittamisen keskellä itseni polttaritouhuihin sitouttaa. Asunhan ulkomailla, minulla ei ole täällä muuta kuin aikaa.

Olen kuullut tästä ilmiöstä muiltakin, jotka ovat ulkomaille joskus muuttaneet. Mitä oudoimmat ihmiset haluavat tulla kyläilemään, ja aina lähes viikoksi tai pidemmäksikin aikaa.

Meille vieraaksi tuleminen ei voi olla vain ilmoitusasia, siitä pitää sopia reilusti etukäteen ja hyvässä yhteisymmärryksessä. Kiitän kaikkia, jotka ovat täällä käyneet – on ollut ihanaa, ja arvostan sitä, että meitä nähdäksenne olette matkustaneet tänne asti.

Olemme laskeneet päiviä saapumiseenne, ei ole siis kyse siitä, etteikö vierailujanne arvostettaisi. Mutta kun alkaa näyttää siltä, että yhden kuukauden sisään olisi tulossa jopa neljät eri vieraat, on vedettävä peli poikki.

Siispä täten perun nyt muilta kutsuni tulla meitä tänne moikkaamaan. Pahoittelut tästä, mutta en jaksa enää. Haluan keskittyä ja nauttia Skotlannista itsekin, ja maisteriksikin pitäisi valmistua.

Tervetuloa ne, joiden kanssa olen saapumisestanne jo sopinut, mutta muut: nähdään sitten taas pian Suomessa.

///

PS. Mari kirjoitti aiheesta myös huippuhyvin omassa blogissaan.

Lumihuippujen aamu

image (2)
Viime syksynä valloittamani Dumyat sai lumikuorrutuksen.

Huomenta Stirlingistä!

Tännekin oli tullut aamulla vihdoin hieman lunta, varsinkin pitäjää ympäröivät lumihuippuiset vuoret olivat hätkähdyttävän kaunis näky.

Saavuimme takaisin Skotlantiin jo muutamaa päivää ennen uutta vuotta, mutta vuoden vaihtuminen menikin omalta osalta kipeänä kotona ja suurimmat Hogmanayn juhlimiset jäivät harmillisesti väliin. Kipusimme tosin kivuista huolimatta Stirlingin vanhan kaupungin hautausmaalle ihastelemaan linnasta lähetettyjä ilotulituksia.

Tulipahan ainakin testattua Skotlannin terveydenhuoltojärjestelmää, joka on toiminut tähän asti yllättävän hyvin. Opiskelijana en ole joutunut maksamaan käynneistä tai lääkkeistä mitään, uuden vuoden ensimmäisen päivän päivystyskäyntikin hoitui pyhäpäivästä huolimatta alle 15 minuutissa. Esimerkillistä toimintaa.

 

 

Vuoden alku sujui Belfastissa, Pohjois-Irlannissa, jossa vietimme vajaan viikon. Reissu oli silmiä avaava, siitä matkajuttua on tulossa myös piakkoin Iltalehteen eli lisää aiheesta seuraa.

Tämän viikon olen aloittanut jälleen kevyesti kirjastossa lukien eli muutaman tunnin päivässä, sillä ensi viikolla luennot ja seminaarit alkavat jo taas täysipainotteisesti.

Hyvin pian alkaa myös gradun suunnittelu – mikä jännittää jo tässä vaiheessa todella paljon! Vastahan aloitin opinnot Stirlingissä ja pian pitää alkaa jo työstää gradua. Hurjaa.

 

 

No, keväästä on kaikin puolin tulossa superkiinnostava. Gradukurssin lisäksi (researching international politics) sain valita kaksi vapaavalintaista opintokokonaisuutta, ja näihin päädyin:

  • Humanitarian studies
  • Climate change, human security and resource conflicts

Kursseista ja uudesta lukukaudesta lisää tuonnempana, nyt jatkan ensimmäisen viikon lukulistan kanssa jumppaamista!

 

image (1)
Resource conflicts -kurssin ensimmäisen viikon lukulistaa.