Ex-pääministerin juttusilla

image
Tämän viikon lukusaldoa.

Tapasin eilen Skotlannin entisen pääministerin (First Minister), lordi Jack McConnellin, joka toimi tehtävässään vuosina 2001-2007 ja on oman yliopistoni, Stirlingin yliopiston alumni.

McConnell oli puhumassa 9-henkiselle maisteriryhmällemme ihmisoikeuksista ja etenkin humanitaarisesta interventiosta. Jälleen yksi syy siihen, miksi verrattain pienessä yliopistossa opiskeleminen kannattaa – pääsee tapaamaan alan tärkeitä ihmisiä kädestä pitäen ja aitiopaikalta.

Oli hienoa tavata mies, joka on toiminut Skotlannin politiikan huipulla ja sittemmin omistanut elämänsä rauhanrakentamiselle ja kehitystyölle etenkin Afrikan maissa. Olin vaikuttunut.

R2P

McConnellin vierailun pääaiheena oli suojeluvastuun periaate, responsibility to protect (R2P). Termi ei ole varmasti kovin tuttu monelle tavalliselle tallaajalle, mutta periaate mullisti enemmän tai vähemmän kansainvälistä politiikkaa 2000-luvulla.

Taustalla ovat 1990-luvun järkyttävät virheet YK:n ja kansainvälisen yhteisön puolesta, muun muassa Ruandan verinen kansanmurha ja Bosnian etniset puhdistukset, joihin ei pystytty – tai haluttu – puuttua tarpeeksi ajoissa.

Kofi Annanin noustua YK:n pääsihteeriksi hän halusi varmistaa, että vastaavanlaisia töppäyksiä ei tapahtuisi enää ikinä. Never again, sanoivat myös monet maailman johtajat. Ymmärrettiin, että kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu suojella viattomia ihmisiä äärimmäisiltä ihmisoikeusloukkauksilta kuten kansanmurhalta.

Niinpä vuonna 2005 responsibility to protect runnottiin läpi: periaate tarkoittaa kansainvälisessä politiikassa sitä, että jokaisella valtiolla on ensisijaisesti vastuu omien kansalaistensa suojelemisessa pahimmissa ihmisoikeusrikoksissa. Jos valtio kuitenkin tässä epäonnistuu, on muilla mailla vastuu ihmisoikeuksien puolustajana tehdä tarvittaessa jopa sotilaallinen väliintulo ja rikkoa tietyn valtion suvereniteettia.

Onnistumisia ja epäonnistumisia

R2P ei ole mutkaton periaate, eikä se ole edes kansainvälinen laki vain pelkkä normi, jota kuitenkin maat ovat sitoutuneet noudattamaan. Aseellisen väliintulon valtuuttaa edelleen YK:n turvallisuusneuvosto, ja tämä on yksi syy, miksi periaatetta on myös kritisoitu rankasti.

Jack McConnell linjasi kuitenkin, että vaikka esimerkiksi Syyria ja Libya (jälkimmäisessä ainakin lopputulos) ovat olleet kansainväliseltä ”yhteisöltä kauheita epäonnistumisia”, on R2P:lla ollut myös vaikutusta positiivisessa mielessä.

Omaksi ilokseni McConnell nosti esille Keski-Afrikan tasavallan kriisin, jota olen itsekin toimittajana seurannut useamman vuoden (voit lukea lisää muun muassa täältä ja täältä).

Väkivaltaisuuksien puhjettua monet pelkäsivät, että Keski-Afrikasta tulisi uusi Ruanda. Maailma kuitenkin päätti toimia, Ja McConnellin mukaan vieläpä vahvasti R2P:n hengessä. Paikalle lähetettiin sekä YK:n että EU:n rauhanturvajoukkoja ja katastrofaalinen tilanne saatiin liennytettyä.

”Kansainvälinen yhteisö teki asioita, joita se ei tehnyt vielä 10 vuotta sitten”, McConnell pohti eilen.

Onnistumiset unohtuvat

Keski-Afrikan tilanne on unohtunut monelta, myös medialta jo aikapäiviä sitten. Maailmalla on tapana keskittyä pahimpiin epäonnistumisiin ja unohtaa onnistumiset mitä pikimmiten. Tällä hetkellä keskiössä ovat Syyria ja Ukraina, jotka vaikuttavat myös toki osaltaan huomnattavasti enemmän Euroopan vakauteen kuin kaukainen Keski-Afrikka.

On selvää, että esimerkiksi Syyrian tapauksessa maailman päättäjät ovat munanneet ennennäkemättömästi. Monet syyttävät tehotonta YK:n turvallisuusneuvostoa, jonka yritykset puuttua väkivaltaan on torpattu toistuvilla veto-äänillä – suurilta osin Venäjän toimesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että länsimaat käyttävät veto-oikeutta myös varsin häikäilemättömästi, kun päätökset koskevat heidän etupiirejään. Näin kansainvälinen järjestelmä toimii – jokainen huolehtii ennen kaikkea omista eduistaan.

Keski-Afrikassa onnistuttiin. Onnistumista on silti vaikea mitata, sillä kuka saa ikinä tietää, olisiko tilanne kärjistynyt täysivaltaiseksi kansanmurhaksi ilman kansainvälisten joukkojen väliintuloa. Ei kukaan. Siksi on helpompi keskittyä epäonnistumisiin.

McConnell kuitenkin viisaasti muistutti, että myös onnistumisia on tullut. Ei siis ole syytä täydelliseen epätoivoon.

Ihmisiä ylhäälläkin

Yksi kiinnostavimmista asioista, joita McConnell puheessaan toi esille, oli huomio, että tärkeimpiäkin päätöksiä tekevät vain ihmiset.

Esimerkkinä hän muisteli Yhdysvaltain presidentti Clintonin kasvojen menetystä 1990-luvulla. Tuolloin YK aloitti USA:n johdolla kunnianhimoisen rauhanturvaoperaation Somaliassa vuonna 1992. Joukot joutuivat kuitenkin vetäytymään maasta, kun kymmeniä rauhanturvaajia surmattiin ja yhdysvaltain sotilaita raahattiin julmasti Mogadishun kaduilla.

Heti Mogadishun jälkeen Clinton joutui vaikean päätöksen eteen Ruandassa: auttaako vai eikö kaukaisessa maassa, jossa kansainvälisellä yhteisöllä on vain vähän intressejä, mutta riskit samankaltaiselle nöyryytykselle kuin Somaliassa sitäkin suuremmat.

Lopputulos oli, että maailma katsoi vierestä, kun ainakin 800 000 ruandalaista surmattiin raa’asti viidakkoveitsin ja asein.

Clinton on myöntänyt jälkeen päin tehneensä täysin väärän päätöksen, johon Somalia epäilemättä vaikutti.

Yksittäisten päättäjien valtaa ja mahdollisia virhearvioita ei tule aliarvioida. Niitä tulee tapahtumaan poikkeuksetta jatkossakin.

Isis on länsimaiden, etenkin Yhdysvaltain epäonnistuneen Lähi-idän politiikan vääristynyt lopputulema, johon ei haluttu tai osattu puuttua ajoissa. Lopputulos on nyt silmiemme edessä.

Yhdeksän supermiestä

Tänään on isänpäivä. Se on ollut minulle jo neljä vuotta raskas päivä, koska on vaan vieläkin kauhea ikävä.

Isän kuoleman jälkeen jossain vaiheessa tuli aika, jolloin kukaan ei enää kysynyt, miten pärjään tai ikävöinkö isää. Kuolema jotenkin unohtuu niiltä, joita se ei ole vielä koskettanut syviten, ja jossain vaiheessa muut vain odottavat, että asia on nyt käsitelty. Eikä siinä ole mitään väärää.

Ikävä ja kipu eivät kuitenkaan katoa, eivät luultavasti ikinä.
Selkein oivallus itselle onkin ollut se, että niiden kanssa on vain opittava elämään. Jotenkin vain ryömittävä eteenpäin vaikka polvet onkin ruvella.

Isänpäivän kunniaksi halusin listata omia miesidoleitani ja ensimmäisen kohdan jo varmaan arvaattekin. Omaksi yllätyksekseni minulta löytyykin idoleita aika paljon – ja moni läheinen allekirjoittaa myös, että tykkään paasata heistä usein. Kaikki uudet kansainväliset kurssikaverini jo tietävät, kuka on Martti Ahtisaari, ja  Jani on saanut kuunnella Roméo Dallairen urotöistä viime viikkoina jo kyllästymiseen  asti.

Hienointa omissa idoleissa on, että monet heistä ovat kulkeneet mukanani jo todella pitkään, inspiroimassa ja ohjaamassa omia elämänvalintojani. Tässä heistä yhdeksän.

SDC10101

Isä. Mitäköhän ajattelisit nyt minun elämänvalinnoistani? Ehdit ajaa minut kentälle, kun muutin ensimmäisen kerran Englantiin, mutta Skotlantiin muuttoa, toimittajaksi kasvamista, maisteriopintoja tai kihlausta et ehtinyt mukanani todistaa. Toivon, että olet ylpeä valinnoistani.

Johannes Jansson / norden.org / creative commons
Ahtisaari. Kuva: Johannes Jansson / norden.org / creative commons

Martti Ahtisaari. Hän on kulkenut mukanani niin pitkään kuin muistan – ainakin yläasteelta lähtien. Ahtisaari on myös yksi syy siihen, miksi tänä päivänä olen päätynyt opiskelemaan rauhantutkimusta ja konflikteja.

Ahtisaari on omistanut elämänsä rauhalle ja sille, että kaikille ihmisille kuuluu ihmisarvo. Miten sellaista ei voi olla arvostamatta? Ihailuani lisää se, että mies on tehnyt tämän kaiken kansakouluopettajan pätevyydellä. Tehkää perässä.

Nelson Mandela. Tietenkin Ahtisaarikin ihaili Nelson Mandelaa varauksetta, ja niin myös minäkin. Tämän tyypin positiivisuutta ja peräksiantamattomuutta ei voi muuta kuin kunnioittaa suuresti. Ja kuolemattomia viisauksiakin hän ehti sutkauttaa eläessään vaikka kuinka. Ehkä yksi suosikeistani on ”It always seems impossible until its done.”

Teemu Rajala / creative commons
Virtanen. Kuva: Teemu Rajala / creative commons

Rauli Virtanen. Raulin takia ulkomaantoimittajuus alkoi ensi kerran kiinnostaa. Opiskelin ensimmäistä vuotta Haaga-Heliassa journalismia ja Rauli oli koululla kertomassa hurjista juttumatkoistaan. Koukutuin. Ja Rauli kulkee oikeasti meillä kotona ihan etunimellä – äitinikin tietää, kehen viittaan, kun puhun ihan vaan Raulista.

Madventures-kaksikko. Jos Rauli on matkannut kaikissa maailman maissa, niin ovat nämäkin miehet aika monissa kolkissa luuhanneet. Madventures (ja Kulosaaren englanninopettaja Sirpa!) ovat varmasti yksi syy siihen, miksi minuun – ja moneen muuhun nuoreen suomalaiseen – reissukärpänen on puraissut niin pahasti.

wikipedia commons
Dallaire. Kuva: wikipedia commons

Roméo Dallaire. Vanhimmat kaverini tietävät, että Afrikka on kiinnostanut minua jo niin pitkään kun jaksan muistaa. Etenkin sen historia ja konfliktit. Ei siis kumma, että Ruandan konfliktiin olen kehittänyt sairaalloisen kiinnostuksen. En vaan vieläkään pysty ymmärtämään, kun kansanmurhasta on kulunut jo yli 20 vuotta, miksi kansainvälinen yhteisö katsoi vierestä, kun 800 000 ihmistä menetti henkensä järjettömässä verilöylyssä.

No – lähes koko maailma: Roméo Dallaire oli siellä, YK-joukkojen komentajana, kantamassa sitä vastuuta, joka muulta maailmalta unohtui. Ja mies tekee nykyäänkin työtä sen eteen, ettei tuo kauhea katastrofi ikinä unohtuisi, ja että siitä otettaisiin opiksi. Shaking hands with the devil on pysäyttävimpiä kirjoja, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Vesa-Matti Loiri. Jos taiteilijoista pitää nimetä yksi, niin sen on oltava Vesku. Sain suuren kunnian haastatella miestä tasan kaksi vuotta sitten, eikä se tapaaminen unohdu. Loirilla on niin paljon elämänkokemusta, mutta myös iso kasa rehellisiä töppäilyjä takanaan. Silti jätkä vain porskuttaa eteenpäin.

Harry Potter. Kuka sanoo, että idolit eivät saisi olla fiktiivisiä? Harry teki minusta pikkuala-astelaisena kirjatoukan, ja hän oli myös pitkään minun ja nyt jo edesmenneen vaarini yhteinen, ihana harrastus. Lukeminen on minulle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, ja toivon vilpittömästi, että se olisi sitä vielä myös tuleville älypuhelinsukupolville. Kiitos Harry, että opetit minut rakastamaan lukemista!

Viime viikolla vierailimme The elephant house -kahvilassa Edinburghissa, jossa J.K. Rowling on kirjoittanut Harry Potter -kirjojaan.
Viime viikolla vierailimme The elephant house -kahvilassa Edinburghissa, jossa J.K. Rowling on kirjoittanut Harry Potter -kirjojaan.