Tapasin eilen Skotlannin entisen pääministerin (First Minister), lordi Jack McConnellin, joka toimi tehtävässään vuosina 2001-2007 ja on oman yliopistoni, Stirlingin yliopiston alumni.
McConnell oli puhumassa 9-henkiselle maisteriryhmällemme ihmisoikeuksista ja etenkin humanitaarisesta interventiosta. Jälleen yksi syy siihen, miksi verrattain pienessä yliopistossa opiskeleminen kannattaa – pääsee tapaamaan alan tärkeitä ihmisiä kädestä pitäen ja aitiopaikalta.
Oli hienoa tavata mies, joka on toiminut Skotlannin politiikan huipulla ja sittemmin omistanut elämänsä rauhanrakentamiselle ja kehitystyölle etenkin Afrikan maissa. Olin vaikuttunut.
R2P
McConnellin vierailun pääaiheena oli suojeluvastuun periaate, responsibility to protect (R2P). Termi ei ole varmasti kovin tuttu monelle tavalliselle tallaajalle, mutta periaate mullisti enemmän tai vähemmän kansainvälistä politiikkaa 2000-luvulla.
Taustalla ovat 1990-luvun järkyttävät virheet YK:n ja kansainvälisen yhteisön puolesta, muun muassa Ruandan verinen kansanmurha ja Bosnian etniset puhdistukset, joihin ei pystytty – tai haluttu – puuttua tarpeeksi ajoissa.
Kofi Annanin noustua YK:n pääsihteeriksi hän halusi varmistaa, että vastaavanlaisia töppäyksiä ei tapahtuisi enää ikinä. Never again, sanoivat myös monet maailman johtajat. Ymmärrettiin, että kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu suojella viattomia ihmisiä äärimmäisiltä ihmisoikeusloukkauksilta kuten kansanmurhalta.
Niinpä vuonna 2005 responsibility to protect runnottiin läpi: periaate tarkoittaa kansainvälisessä politiikassa sitä, että jokaisella valtiolla on ensisijaisesti vastuu omien kansalaistensa suojelemisessa pahimmissa ihmisoikeusrikoksissa. Jos valtio kuitenkin tässä epäonnistuu, on muilla mailla vastuu ihmisoikeuksien puolustajana tehdä tarvittaessa jopa sotilaallinen väliintulo ja rikkoa tietyn valtion suvereniteettia.
Onnistumisia ja epäonnistumisia
R2P ei ole mutkaton periaate, eikä se ole edes kansainvälinen laki vain pelkkä normi, jota kuitenkin maat ovat sitoutuneet noudattamaan. Aseellisen väliintulon valtuuttaa edelleen YK:n turvallisuusneuvosto, ja tämä on yksi syy, miksi periaatetta on myös kritisoitu rankasti.
Jack McConnell linjasi kuitenkin, että vaikka esimerkiksi Syyria ja Libya (jälkimmäisessä ainakin lopputulos) ovat olleet kansainväliseltä ”yhteisöltä kauheita epäonnistumisia”, on R2P:lla ollut myös vaikutusta positiivisessa mielessä.
Omaksi ilokseni McConnell nosti esille Keski-Afrikan tasavallan kriisin, jota olen itsekin toimittajana seurannut useamman vuoden (voit lukea lisää muun muassa täältä ja täältä).
Väkivaltaisuuksien puhjettua monet pelkäsivät, että Keski-Afrikasta tulisi uusi Ruanda. Maailma kuitenkin päätti toimia, Ja McConnellin mukaan vieläpä vahvasti R2P:n hengessä. Paikalle lähetettiin sekä YK:n että EU:n rauhanturvajoukkoja ja katastrofaalinen tilanne saatiin liennytettyä.
”Kansainvälinen yhteisö teki asioita, joita se ei tehnyt vielä 10 vuotta sitten”, McConnell pohti eilen.
Onnistumiset unohtuvat
Keski-Afrikan tilanne on unohtunut monelta, myös medialta jo aikapäiviä sitten. Maailmalla on tapana keskittyä pahimpiin epäonnistumisiin ja unohtaa onnistumiset mitä pikimmiten. Tällä hetkellä keskiössä ovat Syyria ja Ukraina, jotka vaikuttavat myös toki osaltaan huomnattavasti enemmän Euroopan vakauteen kuin kaukainen Keski-Afrikka.
On selvää, että esimerkiksi Syyrian tapauksessa maailman päättäjät ovat munanneet ennennäkemättömästi. Monet syyttävät tehotonta YK:n turvallisuusneuvostoa, jonka yritykset puuttua väkivaltaan on torpattu toistuvilla veto-äänillä – suurilta osin Venäjän toimesta.
On kuitenkin syytä muistaa, että länsimaat käyttävät veto-oikeutta myös varsin häikäilemättömästi, kun päätökset koskevat heidän etupiirejään. Näin kansainvälinen järjestelmä toimii – jokainen huolehtii ennen kaikkea omista eduistaan.
Keski-Afrikassa onnistuttiin. Onnistumista on silti vaikea mitata, sillä kuka saa ikinä tietää, olisiko tilanne kärjistynyt täysivaltaiseksi kansanmurhaksi ilman kansainvälisten joukkojen väliintuloa. Ei kukaan. Siksi on helpompi keskittyä epäonnistumisiin.
McConnell kuitenkin viisaasti muistutti, että myös onnistumisia on tullut. Ei siis ole syytä täydelliseen epätoivoon.
Ihmisiä ylhäälläkin
Yksi kiinnostavimmista asioista, joita McConnell puheessaan toi esille, oli huomio, että tärkeimpiäkin päätöksiä tekevät vain ihmiset.
Esimerkkinä hän muisteli Yhdysvaltain presidentti Clintonin kasvojen menetystä 1990-luvulla. Tuolloin YK aloitti USA:n johdolla kunnianhimoisen rauhanturvaoperaation Somaliassa vuonna 1992. Joukot joutuivat kuitenkin vetäytymään maasta, kun kymmeniä rauhanturvaajia surmattiin ja yhdysvaltain sotilaita raahattiin julmasti Mogadishun kaduilla.
Heti Mogadishun jälkeen Clinton joutui vaikean päätöksen eteen Ruandassa: auttaako vai eikö kaukaisessa maassa, jossa kansainvälisellä yhteisöllä on vain vähän intressejä, mutta riskit samankaltaiselle nöyryytykselle kuin Somaliassa sitäkin suuremmat.
Lopputulos oli, että maailma katsoi vierestä, kun ainakin 800 000 ruandalaista surmattiin raa’asti viidakkoveitsin ja asein.
Clinton on myöntänyt jälkeen päin tehneensä täysin väärän päätöksen, johon Somalia epäilemättä vaikutti.
Yksittäisten päättäjien valtaa ja mahdollisia virhearvioita ei tule aliarvioida. Niitä tulee tapahtumaan poikkeuksetta jatkossakin.
Isis on länsimaiden, etenkin Yhdysvaltain epäonnistuneen Lähi-idän politiikan vääristynyt lopputulema, johon ei haluttu tai osattu puuttua ajoissa. Lopputulos on nyt silmiemme edessä.
skottityttö 