Minusta on kehkeytynyt aamulusmu

Aamulusmuilua kissojen kanssa on ikävä.

On hassua, miten käsitys ajasta ja sen kulusta muuttuu jo muutamissa kuukausissa ulkomailla.

Eräänä sunnuntaina ajattelin huomaamattani, etten ehtisi kuin kolmeksi tunniksi kirjastoon ja näin ollen pohdin, kannattaako sinne edes lähteä niin lyhyeksi aikaa. No lähdin kuitenkin, ja kolmessa tunnissa opin aika paljon Darfurin konfliktin nyansseista.

Jälkeen päin mietin, että Suomessa en oikein edes muista, milloin olisin s a a n u t lukea kolme tuntia yhteen putkeen kenenkään häiritsemättä, minua oikeasti vielä aidosti kiinnostavasta aiheesta. En ainakaan töissä, sillä toimittajana taustatyöhön saa käyttää yhä vähemmän ja vähemmän aikaa. Enkä varsin kyllä Suomessa vapaa-ajallakaan, sillä aina oli kiire näkemään kavereita, treenaamaan, ruokaostoksille, bileisiin.

Täällä kolme tuntia tuntuu häviävän lyhyeltä ajalta opiskeluun, kun Suomessa vastaava aika olisi silkkaa luksusta – pelkkään lukemiseen.

Lukuaikataulu on viimeistelty kevättä varten.

Listalla on mm. Darfuria ja Ruandaa.

Ja toki täälläkin näen kavereita, käyn bileissä ja baareissa, treenaan neljä kertaa viikossa. Mutta koska lukemisesta on tullut se työ, jota tein Suomessa kahdeksan tuntia päivässä, ovat ajatukseni kääntyneet niin, että myös täällä pitäisi istua kirjastossa tuntikausia.

Vaikka kolmessakin tunnissa, tehokkaasti luettuna, oppii vaikka mitä. Silti pyrin viettämään päivittäin kirjastossa 6-9 tuntia lukien. Onko tämä suomalaisten tunnollisuutta pahimmillaan?

Ajalla on täällä myös kääntöpuolensa. Kun ei tarvitse herätä kuudeksi töihin, en todellakaan sitä tee. Rytmini on kääntynyt aivan päälaelleen: kukun iltaisin lukemassa ties mitä kirjoja puoleen yöhön asti, ja aamuisin saan raahattua itseni aikaisintaan kirjastoon yhdeksältä – jos silloinkaan. Aamuisin keittelen muina miehinä rauhassa kahvia, luen kirjoja ja lehtiä, mussuttelen aamupalaa kuin minulla ei olisi mitään huolia maailmassa.

Janikin ihmettelee, miten aiemmin aamuvirkusta minusta on tullut tällainen aamulusmu. Ja mietin kauhulla, mitenköhän kehoni (ja mieleni) tottuu syksyllä taas kahdeksan tunnin työpäiviin ja vuorotyöhön.

Kai pointtini silti on, että nauttikaa ajasta. Sitä on elämässä lähes aina liian vähän.

Nauttikaa siitä varsinkin tällaisissa elämänvaiheissa, jolloin sitä tuntuu olevan kerrankin tarpeeksi (ainakin melkein). Ainakin tarpeeksi tekemään sitä, mihin on juuri nyt tarkoituskin keskittyä. Olipa sitten kyseessä äitiysloma, välivuosi reissatessa tai opiskelu ulkomailla.

Sillä kyllä sitä ehtii tehdä taas kahdeksan tunnin työpäiviä. Ja muistella kaiholla niitä päiviä, kun sai keskittyä pelkkään lukemiseen edes kolme tuntia päivässä.

Advertisement

Oppia konkarilta – voiko apu vain pitkittää sotaa?

Stirlingissä säät ovat vaihdelleet laidasta laitaan.

 

Vuosi 1984 ja Etiopiassa on ”raamatulliset” mittasuhteet saanut nälänhätä. Ihmisiä kuolee sadoittain päivässä nälkään. Olet kansainvälinen avustustyöntekijä ja kuljetat rekkalastillista avustustarvikkeita pahiten kärsiville alueille.

Sotilaat pysäyttävät saattueesi. He vaativat puolia ruoka- ja lääketarpeita itselleen. Mitä teet? Jos annat heille osankaan tavaroista, avustat haluamattasi jatkuvaa väkivallan kierrettä. Jos et anna, kuolevat viattomat siviilit aavikolla nälkään ja tauteihin.

”Olin pragmatisti, ja pyrin antamaan aina maksimissaan 15 prosenttia sotilaille, jotta edes osa avusta saataisiin perille”, Sir George Reid kertoi torstaina luokallemme. Olimme kaikki hiljaisia kunnioituksesta.

Arvostettu skottipoliitikko, journalisti sekä kansainvälisen Punaisen Ristin entinen pr-päällikkö George Reid opettaa maisteriohjelmallemme harvinaislaatuista Humanitarian Studies -kurssia, joka järjestetään Britanniassa ensimmäistä kertaa ikinä.

Hurjia tarinoita

Opintojen ohella olen ehtinyt opettelemaan myös viskin juomista.

Kurssi alkoi tällä viikolla, enkä voisi olla aiheesta enemmän innoissani. 76-vuotias Reid on alansa Konkari isolla K:lla, ja hänen kokemuksistaan ei voi tuntea muuta kuin pelonsekaista kunnioitusta.

Reidillä riitti eilen tarinaa niin Etiopian nälänhädästä, Bosnian sodasta kuin Armenian maanjäristyksestäkin.

Hänen avustussaattueitaan on ammuttu, hän on neuvotellut hätäavusta neuvostoliittolaisten kelmien kanssa ja nähnyt aitiopaikalta, mitä humanitaarinen apu on – ja mikä siinä mättää.

Aihe on kiinnostanut minua jo pitkään, opiskelenhan konfliktintutkimusta ja humanitaarinen apu – siis niiden auttaminen, joiden hätä on suurin – on konflikteissa vahvasti läsnä. Luin viime syksynä aiheesta Linda Polmanin (2010) loistavan kirjan ”War Games”, minkä jälkeen en ole pystynyt suhtautumaan humanitaariseen apuun enää samalla tavalla.

Turhaa apua?

Auttamisesta on tullut valtava miljardibisnes. Järjestöt kilpailevat rahoittajista, ja kriisien ytimeen mennään usein millä hinnalla hyvänsä – joutui sitten välistä maksamaan kapinallisille voitelurahaa, jolla sotaa pidetään yllä, tai älyttömiä veroja ja maksuja korruptoituneelle hallitukselle.

Tekopyhää, eikö? Mutta pitäisikö sitten maailman pahiten kärsiviä lakata kokonaan auttamasta?

Ei, on oma mielipiteeni. Kriisialueilla auttaminen ja esimerkiksi kehitysapuun vahva panostaminen on ensiarvoisen tärkeää. Silti, millä hinnalla hyvänsä humanitaarista työtä ei tule tehdä. Miten se tehdään eettisesti, on suuri kysymys, joka edelleen odottaa vastaajaansa.

Toivon saavani aiheeseen edes jonkinsuuntaisia vastauksia Reidin kiinnostavalta kurssilta. Vähintään pääsen kuulemaan aitiopaikalta hurjia tarinoita kovapintaiselta legendalta.

Bosniasta Reid muisti elävästi sen, kuinka armeijan tiesuluilla vastassa oli joko ”80-vuotiaita vanhuksia tai 8-vuotiaita poikasia, kaikki vahvassa raki-humalassa”. Yritä nyt siinä neuvotella avun pääsemisestä perille.

Kissoja on Skotlannissa joka puolella. Esimerkiksi vakituisina asukkaina viskitislaamoissa ja museoissa.