Vihaan naistenpäivän vihaajia

Belfastin poliittisissa seinämaalauksissa myös tasa-arvo on esillä.

Tehdään heti yksi asia selväksi. Viha on minun mielestäni sellainen tunne, jota soisin jokaisen elämään minimaalisen määrän.

Se johtaa  suhteiden hajoamiseen, väkivaltaan, radikalisoitumiseen ja pahimmillaan sotaan, jopa omaa naapuria vastaan.

Siispä otsikossani ei ole järkeä. Samalla tavalla kuin siinä ei ole mielestäni mitään järkeä, että ”feministeiksi” ja muuten naisten tasa-arvoa ajavien mielestä naistenpäivässä ei ole mitään järkeä.

Naistenpäivää vietetään, koska naiset eivät ole vieläkään tasa-arvoisia miesten kanssa. Missään päin maailmaa. Päivän tarkoitus on edelleen, yli sata vuotta sen synnyn jälkeen, yrittää vauhdittaa sukupuolten välisen tasa-arvon syntymistä.

Pohjois-Irlannissa tasa-arvo toteutuu huonommin kuin esimerkiksi Suomessa.

Ne, jotka väittävät, että naiset ja miehet ovat Suomessa tasa-arvoisia, ovat väärässä. Naisten kokonaispalkka on yhä vain noin 8o prosenttia miesten palkasta. Näin suuri ero ei selity pelkästään erilaisilla urapoluilla.

Viime vuoden toukokuussa Keskuskauppakamarissa iloittiin: naisten osuus pörssiyhtiöiden hallituspaikoista oli kasvanut ennätykselliseen 24 prosenttiin. Puljun viestinnästä tiedotettiin tyytyväisinä, että naisten osuus on jälleen palannut kasvu-uralle.

Hieno homma, mutta ei lukuun silti voi olla järin tyytyväinen. Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikkakaan ei anna myöskään aihetta juhlaan. Naisministereitä on alle 40 prosenttia, ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Miehille ovat myös jakautuneet tärkeimmät ministerisalkut, vaikka Suomen veroisessa maassa löytyisi varmasti myös pätevää naisosaamista.

Naisten muistomerkki Belfastissa.

On tosin paikkoja, joissa asiat ovat vieläkin huonommin. Naispuolinen opiskelijatoverini on kotoisin Ugandasta. Hän kertoi viime viikolla maisterikurssimme edessä, että naisten ei kuulu sanoa hänen kotimaassaan mitään miestä vastaan. Et voi olla avoimesti eri mieltä puolisosi, isäsi tai isoisäsi kanssa.

Opiskelijatoverini toivoo voivansa muuttaa asian. ”Nuoret eivät ajattele enää samalla tavalla”, hän kertoi.

Jokainen nuori henkilö, joka palaa kouluttautuneena Ugandaan ja jakaa tasa-arvosta tietoa ja ylpeyttäkin, levittää hiljalleen tietoisuutta naisten oikeuksista ja yhteisistä arvoista. Siitä, että voi olla myös eri mieltä miesten kanssa. Näin opiskelijatoverinikin toivoo tekevänsä.

Kuulostaako kaukaiselta? Iltalehden artikkelissa kerrottiin tiistaina, kuinka vielä sata vuotta sitten suomalaisnaiset eivät saaneet solmia työsuhteitaan itsenäisesti. Avioliitossa tehty raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1995. Ei ole siis oikeasti kulunut kauaa, kuin vielä meilläkin kamppailtiin samojen asioiden kanssa.

Pitkään myöskään raskauksien määrää ei voinut päättää itse, abortin sai terveydellisistä syistä ensimmäisen kerran Suomessa vasta vuonna 1950. Vieläkin monissa Euroopan maissa abortti on kielletty, muun muassa Pohjois-Irlannissa.

Suomessa otettiin sata vuotta sitten sellaisia askelia, joita Ugandassa on otettu vasta sen lähihistoriassa. Minä toivon, että Suomi voisi olla jatkossakin muille maille esimerkkinä.

Siihen on vielä pitkä matka. Tasa-arvoon tarvitaan molempia sukupuolia. Ja naistenpäivän vihaajiakin. Koska ensimmäisenä muutos tapahtuu meidän omassa päässämme.

 

PS. Belfast-teemaiset kuvat liittyvät graduaiheeseeni: teen keväällä/alkukesästä nimittäin jälleen uuden reissun Pohjois-Irlantiin, tosin tutkimuksen merkeissä! Naiskysymykset ja rauhanrakennus ovat tutkimukseni pääteemoja.

PPS. Reportaasini tammikuisesta Belfastista voit lukea Iltalehden matkailusivuilta. Huikea matkakohde, ainakin vielä vuoden-pari!

Advertisement

Kuolleen lampaan laakso

Vuorikävely, hill walking on täysin yllättäen koukannut lempipuuhieni kärkeen täällä Skotlannissa. Olen aina pitänyt ulkoilusta ja pitkistä kävelylenkeistä, mutta hardcore-vuorikiipeily ja pitkät vaellukset ovat minulle varsin vieraita. Siispä vuorikävely on tarjonnut jotain näiden väliltä.

Skotlannissahan vuoria riittää, jopa täällä sydänmailla, joissa kotikaupunkimme Stirling sijaitsee. Stirlingin yliopiston takaa nousee Ochil Hillsin vuorijono, joten aivan kivenheiton päästä opinahjostani sijaitsee lukuisia eritasoisia vuorikävelyreittejä.

Viime syksynä valloitimme upean Dumyatin huipun, ja tällä kertaa vuorossa oli Alva Glenin laakso, sillä ihanan keväiset ilmat ovat suosineet viime viikkoina kovasti Stirlingin pitäjää. Kevät ja kesä ovat todellakin tulossa, ja keväällähän tekee aina ja koko ajan mieli ulos.

Matkasimme bussilla pieneen Alvan kylään, jonne matka yliopistolta kesti alle puoli tuntia. Sympaattinen pikkykylä koostui käytännössä yhdestä pääkadusta ja muutamista pubeista, ja heti kylän takaa nousivat Ochil Hilsin kauniit siluetit.

Alva Glenin juurelle käveli kylästä noin kymmenessä minuutissa.

 

Vesiputouksien laakso

Alva Glen oli aloittelevalle vuorikävelijälle upea kokemus. Laaksossa on peräti viisi eri vesiputousta, ja ylöspäin noustessa niiden maisemia ei voinut lakata ihailemasta.

Ylhäällä vuorilla laidunsivat rohkeat lampaat, solisevan veden äänet kohisivat korvissa ja Skotlannin keväinen luonto rönsyili ympärillä. Näkymät avautuivat pitkälle Stirlingin alueelle ja Firth of Forthille.

Reitti oli todella hyväkuntoinen ja nousu laaksosta vuorille tasainen, eli soveltuu myös esimerkiksi lapsiperheille (ilman ehkä aivan niitä pienimpiä lapsia). Muita kävelijöitä oli yllättävän vähän, mikä oli myös plussaa.

Reitin yläpäästä löytyi salakuljettajien vanha luona, Smuggler’s cave, jonka pimeyteen oli jännittävä laskeutua. Skotit ovat olleet aika epeleitä, jos tänne ovat saaneet roudattua viinaksensa!

Maailman yllä

Luolan jälkeen reitti huipulle vaikeutui, mutta pienet polut veivät lammaslaitumien halki kohti huippua. Tälle osiolle eivät enää monet retkeilijät uskaltautuneet, enkä suosittelisi tätä reittiä enää lapsiperheille tai hutera-askelisille.

Me jatkoimme matkaa ylös lampaiden määkiessä vieressä (yllättävän kovaäänisesti), ja nautimme vuorella sitten ihanan eväslounaan kaikessa hiljaisuudessa (miinus lampaat), maailman yläpuolella.

Nousu Alvalle oli helpompi kuin Dumuyat-vuorelle ja kesti noin 1,5 tuntia lyhyine lounastaukoineen, alas noin tunnin.

Kokemus oli kaikkiaan aivan mahtava. Ja vuorikävely tarjoaa suuremman onnistumisen tunteen kuin pelkät kävelylenkit, sillä vuoren valloittaminen tuo joka kerta yllättävän suuren tyydytyksen – minähän pystyin tähän! Ja tietenkin upeat näkymät.

Ai niin ja siitä kuolleesta lampaasta. Haju sen jo paljasti, mutta puoliksi mädäntynyt lammas löytyi keskeltä laskevaa virtaa. Ehkä poloinen oli pudonnut vuorelta alas.

Sekin näytti luonnossa varsin kiehtovalta. Ja luonnolliselta.