Eilen jouduin jättämään hyvästit eräälle parhaimmalle ystävälleni täällä Skotlannissa, kun hänen opintonsa loppuivat ja seuraava etappi siinsi jo omassa kotimaassa.
Hyvästeistä tulee vanhimmiten yhä vaikeampia. Kun vuonna 2009 jätin Englannin ja palasin takaisin Suomeen, hyvästelin siellä uudet ystäväni ja tuolloin, 19-vuotiaana, ajattelin naiivisti, että kyllä me vielä tapaamme – monta kertaa.
Muutamia ystäviä olen tavannut, suurinta osaa en.
Nyt elämän realiteetit ovat paremmin tiedossa, ja siksi myös ymmärrän, että joidenkin ihmisten kanssa hyvästit voivat olla lopullisia. Siksi hyvästien sanominen tuntuu todella raskaalta. Taisin keskiviikkona tirauttaa pari kyyneltä sen takia.
Uusia muruja
Toisaalta on ollut hienoa jälleen huomata – ja muistuttaa itselleen – että edelleen pystyy löytämään maailmalta uusia sielunkumppaneita, tosiystäviä.
Sillä varmasti aika moni +25-vuotias allekirjoittaa sen, että vanhemmalla iällä uusien kaverisuhteiden luominen vaikeutuu, kun elämä vakinaistuu – on tuttu työpaikka, tutut harrastukset, eikä siis näin ollen uusia ihmisiä tule tavattua enää samaan malliin, ja varsinkaan kovin syvällisissä merkeissä.
Kun maailmalta löytää uuden tosiystävän, tulee vahvasti sellainen olo, että maailmassa on edelleen jotain tärkeää kohdallaan. Että voi kohdata ihmisen maailman toisella puolen, toisenlaisesta kulttuurista, ja siltikin löytää jotain yhteistä, jota esimerkiksi ei Suomessa ole uusista tyypeistä toviin löytänyt.
Siinä on jotain universaalia ja hienoa.
Vanhoja muruja
Ulkomailla olossa hienoa on myös se, että voi löytää sellaisia ihmisiä uudestaan, joita on vuosia sitten kadottanut.
Viime viikolla Lontoossa tapasin vanhaa lukioystävääni, ja oli mahtavaa huomata, kuinka vuosikausien tauko näkemisessä ei ollut vaikuttanut juuri mitenkään entiseen yhteyteemme. Juttua luisti yli neljä tuntia, enkä olisi vieläkään sen jälkeen malttanut lähteä tuopin ääreltä nukkumaan!
Tuon lukioystäväni kanssa kävimme myös kiinnostavan keskustelun ulkomailla asumisen kääntöpuolista. Ykkössijalle nousi ehdottomasti erossaolo rakkaista.
Totta kai nykyään yhteyttä pystyy pitämään aivan eri tavalla kuin esimerkiksi vuonna 2008, jolloin muutin Etelä-Englannin Pooleen. Tuolloin vielä kävin paikallisessa kirjastossa kirjoittelemassa perheelleni sähköpostiviestejä. Nykyään kun ikävä iskee, ovat rakkaat vain Skype-puhelun päässä.
Vuosia ulkomailla asunut kaverini harmitteli erityisesti sitä, kuinka ei näe läheistensä lasten kasvamista.
Myös itse allekirjoitan sen, että jo vuoden ulkomailla asumisen aikana ohi menee paljon tärkeitä tapahtumia, joissa toivoisi olevansa itsekin mukana. Isovanhempien terveys huolettaa, etkä sinä ole paikalla tukemassa rakkaita vaikeilla hetkillä. Nämä ovat niitä taakkoja, joita joutuu oppimaan kantaa, jos päättää, että oma sydän kuuluu ulkomaille.
Paljon muruja, kaikkialla
Mutta sitten tulee se kuuluisa mutta. Vaikka kotimaahan joutuu jättämään paljon murusia, kyllä ulkomailla asumisesta saa silti jotain sellaista irti, mitä on edes sanoin vaikea kuvailla.
Voin sanoa suoraan ja rehellisesti, että täällä Skotlannissa tunnen eläväni enemmän kuin Suomessa. Yritän nauttia aktiivisesti joka hetkestä, ja jokainen pienikin reissu lähikylään tai patikointi lammaslaitumilla on suuri seikkailu.
Ja parasta on silti niiden uusien ja jännittävien ihmisten yllättävät kohtaamiset, niiden ihmisten, jotka parhaassa tapauksessa muokkaavat omaa elämänkatsomusta ja sitä, miten itse tulkitsee muuta maailmaa.
Ja kyllä myös läheiset ja rakkaimmat ystävät pysyvät ja heihin pitää yhteyttä, vaikka asuttaisiinkin eri maissa tai jopa maanosissa.
On tämä siis kuitenkin kaikkien hyvästien arvoista.
skottityttö 