Skotlannissa oleminen alkaa tuntua jo todella haikealta. Huomaan hokevani Janille koko ajan ”tätä minulle tulee ikävä” – olipa kyse sitten maisemasta, lempipubista, haggiksesta, kampuksen sorsista…
Tiedän, että on varsin typerää ikävöidä paikkaa jo etukäteen. Jotenkin Skotlanti on vaan täyttänyt sydämessäni todella erityisen sopukan, jota en usko muiden paikkojen ihan hetkeen täyttävän. Maa on vain kohdellut minua ja Jania todella hyvin. Skotlanti-vuotemme aikana on tuntunut, että monet asiat ovat kuin itsekseen lohjenneet paikoilleen.
Niin, ja kaikki blogini lukijat eivät ehkä tiedäkään kuinka suunnitelmani syksylle ovat menneet aivan uusiksi. Lähtöni Skotlannista siis aikaistui lähes kuukaudella: alun perinhän minun piti palata Suomeen takaisin syyskuussa, mutta nyt muutankin elokuun alkupuolella Myanmarin Yangoniin!
Muuttoa en todellakaan osannut odottaa, enkä ole siis juurikaan koko asiaan varautunut. Kyseessä on puoli vuotta kestävä ja palkallinen viestintäharjoittelu.
Pitkä hakuprosessi
Voin sanoa suoraan, että vastaavasta kansainvälisestä mahdollisuudesta olen salaa unelmoinut koko elämäni. Samaan hengenvetoon olen kuitenkin naureskellut monien kanssa, että kuka noihin pesteihin oikein ikinä pääsee, kun kilpailu on niin kovaa.
Minua lähinnä huvitti, kun professorini, aivan loistavan inspiroiva Sir George Reid bongasi paikan alkuvuodesta ja ehdotti, että hakisin sitä. Hän varoitti minua suoraan, että paikan saaminen on jäätävän byrokratian, kovan kilpailun ja suoranaisen tuurin takana, mutta itse hakeminen voisi olla minulle jo hyvä kokemus. Ajattelin, että ei siitä haittaakaan voi olla, vaikka en todellakaan uskonut pestiä saavani.
Pian yllätyksekseni minut kutsuttiin tekemään kirjallinen koe. Se meni mielestäni hyvin, mutta minkäänlaista vastausta ei tuntunut kuuluvan, joten olin jo menettää toivoni… Kunnes sain viikkojen päästä viestin, että minut halutaan haastatteluun.
Skype-haastattelu osui maisteriluokkani Brysselin matkalleni, ja hirmuisessa jännityksessä puhelinhaastattelu ei tuntunut menevän kovin hyvin. Vastasin kyllä rauhallisesti kysymyksiin, mutta koko tilanne neljän eri haastattelijan kanssa puhelimen välityksellä tuntui vaikealta. Olin varma, että siinä meni mahdollisuuteni.
Menolippu ostettu!
George ei kuitenkaan luopunut toivostaan, hän sanoi, että odotellaan nyt rauhassa. ”You’re good. In fact, you’re very good”, hän tsemppasi.
Ja kun sitten pitkän odottelun ja taustatietojen tarkistelurupeaman jälkeen sain vihdoin tiedon, että minut oli tosiaan satojen hakijoiden joukosta valittu pestiin, en voinut oikeasti uskoa asiaa todeksi. Olo oli todella tyhjä.
Mutta tässä ollaan, ostin tällä viikolla menolipun Yangoniin ja pian edessä on jälleen uusi hyppy tuntemattomaan.
Sitä ennen kuitenkin aion nauttia Skotlannista vielä täysin siemauksin. Nyt juhannuksena vuokrasimme Janin kanssa auton ja suuntasimme Ylämaille. Kävimme kiinnostavassa Highland Folk Museum -ulkoilmamuseossa, jossa esiteltiin ylämaalaisten elämää aina 1700-luvulta 1900-luvulle. Museo meni jälleen päheimpien Skotlannin kokemuksien listalle vanhoine kouluineen, eläimineen ja näyttelijöineen. Niin ja täälläkin on tietenkin kuvattu myös lempisarjaani Outlanderia!
Vierailimme myös kauniilla Loch Morlichin järvellä, joka sijaitsee myös Ylämailla Cairngormsin kansallispuistossa. En osannut odottaa, että skottijärven ääreltä voisi löytyä niin puhtaan keltaista hiekkaa.
Patikoimme muutamassa tunnissa järven ympäri ja iltamme päätimme paikallisessa Aviemoren kylässä illallisella. Lähdimme ajelemaan Ylämailta takaisin kotiin Stirlingiin vasta puoli kymmenen aikaan illalla.
Ja paluumatka iltahämärässä läpi Ylämaiden oli myös mieleenpainuva elämys. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka niin ylhäällä korkeuksissa pilvet laskeutuvat paljon normaalia alemmas ja muodostavat erikoisia kuvioita luoden todella aavemaisen maiseman valtavien vuorien lomaan. Ja ajattelin, että tätäkin tulee ikävä.
skottityttö 