Istumme Janin kanssa Edinburghin lentokentällä, suuntana Suomi, perhe, ystävät ja yhteinen joulunvietto. Kun Ed heitti meidät tänään aamulla lentokentälle, on vähän hassu olo – olen toisaalta palaamassa kotiin, ja toisaalta lähtemässä kotoa. En olisi uskonut, että vain kolmessa kuukaudessa Skotlanti ja Stirling alkavat tuntua niin kodilta.
Halusin vielä viimeiseksi (ja tällä kertaa lyhyeksi päivitykseksi) ennen Suomen vierailua kirjoittaa siitä, mitä ensimmäisestä lukukaudesta Skotlannissa on jäänyt käteen.
Hirmuisesti uusia, aivan huippuja ystäviä. Parin viime viikon aikana meillä on ollut jälleen muutamat Suomi-bileet suomalaisten kesken ja voin sanoa, että suomalaisten määrä täällä ei haittaa yhtään – päinvastoin on aika siistiä, että Stirlingissä on niin tiivis suomalaisyhteisö. Heitä unohtamatta olen tutustunut myös huippuihin skotteihin ja kansainvälisiin tyyppeihin, jotka ovat avartaneet maailmankuvaani entisestään. Kiitos teille kaikille!
Tietoa. Ensimmäinen kolmesta maisterilukukaudestani on ollut todella tiukkaa opiskelua. Kun keskiviikkoaamuna tiputin viimeisen esseeni opiskelijatoimiston postiluukkuun, olo oli aika tyhjä. Laskeskelin, että olin viettänyt viimeiset kymmenisen päivää putkeen opiskellen joko kirjastossa tai 8-9 tuntia kestävissä seminaaripäivissä. Viimeinen esseeni oli sellaiset 18 000 merkkiä, ja sen palauttaminen tuntui aivan huikealta saavutukselta.
Pubimuistoja. Täällä pubit ovat vain niiiin erilaisia kuin Suomessa. Poikkeuksetta pubissa kuin pubissa on jonkun kantiksen koira iloisesti vapaana, heiluttaen häntää kaikille paikallaolijoille. Pubeissa tulee juteltua aina, siis aina, tuntemattomille tyypeille. Se on aika ihanaa. Ja takkatulet sekä livemusiikki – nämä puuttuvat liian usein suomalaisista baareista.
Koulumenestystä. Äitikin oli huolissaan, kun jännitin niin paljon pärjäämistäni ja esseiden kirjoittamista. Mutta nyt voin (ja äiti voi) huokaista helpotuksesta, sillä olen pärjännyt hienosti alun peloista huolimatta. Kaikista tähän mennessä palautetuista esseistäni olen saanut ylimmän arvosana-asteikon, eli distinction (=kunniamaininta) arvosanoja. Jee!
Kaikkea ihanaa skottilaista. Skotlanti on vienyt minut täysin mennessään. Monen kanssa olen jutellut siitä, että toiset rakastuvat päätä pahkaa Skotlantiin, toiset vihaavat tätä maata. Jos unohtaa sateen, Skotlannilla on todella paljon annettavaa: rennot ja rehelliset ihmiset, hyvät bisset ja lämmittävä viski, haggista (oikeasti se on hyvää!) ja tietenkin maisemat ja vuoret, jollaisia en ole ikinä nähnyt missään muualla. Ja historia ja ihanat kaupungit, kuten Edinburgh. Lista jatkuu vaan loputtomiin.
Kävimme Janin kanssa Birds & Bees -ravintolassa perinteisellä joululounaalla.
Joulufiilikset. Skotlantilaiset, ja omien englannissa vietettyjen kuukausien perusteella myös englantilaiset, osaavat ottaa juhlapyhistä kaiken irti. Itse rakastan joulua, joten ei haittaa yhtään, että täällä kaupoissa alkoivat soimaan joululaulut jo lokakuussa. Jokaisessa pubissa on oma joulukuusi. Ja Edinburghin joulumarkkinat olivat myös jotain aika ihanaa.
Rankka, mutta aivan mahtava lukukausi siis takana, fiilistä voisi kuvailla voittajafiilikseksi. Kiitos kaikille, jotka ovat olleet osa tätä syksyä.
Nato-maat kokoontuvat huomenna Stirlingiin. On vuosi 2018. Ukraina on liittynyt viime vuonna Naton jäseneksi, ja nyt Venäjä on lähettänyt maajoukkonsa Ukrainaan. USA:n uusi presidentti Donald Trump uhoaa kostoa. Miten käy maailman?
Tällaista kuuluu tällä hetkellä syyslukukauden viimeiseen opetusviikkooni Stirlingissä. Huomenna entinen suurlähettiläs Francois Gordon tulee pitämään maisteriryhmällemme simulaatioharjoituksen, jossa Nato-delegaatioina kokoonnumme päättämään maailman kohtalosta.
Tästä ei voi tulla muuta kuin hauskaa! Toivotaan, että saan roolikseni USA:n ja voin heittää muita neuvottelijoita tupeellani Trumpin tyyliin.
Neuvotteluita, neuvotteluita ja neuvotteluita
Koko ajan ei voi opiskella. Silloin voi kiipeillä Skotlannin vuorilla.
Viimeiseen viikkoon on mahtunut paljon. Maanantaina päätimme konfliktintutkimus-kurssimme pitkälliseen pohdintaan Syyrian kriisistä.
Ratkaisua emme yllätykseksemme keksineet, mutta sen sijaan opin erään tärkeän seikan: myös Isisin kanssa neuvotellaan – halusivat muut maat myöntää sen tai eivät.
Aikanaan britit neuvottelivat Pohjois-Irlannissa IRA:n kanssa vaikka eivät sitä myöntäneet, ja samoin Turkki neuvottelee tälläkin hetkellä PKK:n kanssa kieltäen sen samalla sinnikkäästi julkisesti. Näin politiikka toimii, vaaleissa ääniä ei kerätä terroristien kanssa ”veljeilemällä”.
Neuvotteluita ja diplomatiaa ei ole tältä viikolta puuttunut. Tämä ja eilinen päivä kuluivat Diplomatic skills -workshopissa. Kahden päivän puserrukseen sisältyi kolme kiinnostavaa neuvotteluprosessia, joiden kulkua ja onnistumista tutkimme tarkasti. Aiheina olivat siis EU:n talouskiistat, WTO:n Dohan kierros ja vuoden 2009 Kööpenhaminan ilmastoneuvottelut.
Jälkimmäisen innoittamana tarkastelimme myös tämänhetkisiä Pariisin ilmastoneuvotteluja ja sen sudenkuoppia. Ja siellä on muuten jälleen aika paljon pelissä.
Verta ja kyyneliä
On aika vaikea pistää sanoiksi, miten älyttömän silmiä avaava ja opettavainen sekä samalla todella kuluttava kulunut viikko on ollut.
Maailmanpolitiikka on aivan saakelin monimutkaista. Ja välillä neuvottelut voivat olla ihan suoranaista sirkusta.
Pelkästään Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa puheenjohtaja jouduttiin erottamaan ja erään delegaation edustaja herätti huomiota hakkaamalla käteään pöytään niin pitkään, että se vuoti verta. Hän halusi vain saada puheenvuoron.
Kaikki maat lähtevät kansainvälisiin neuvotteluihin jotain haluten ja toivoen. Näiden kaikkien halujen olisi jollain tavalla kohdattava, esimerkiksi juuri nyt meneillään olevissa Pariisin ilmastoneuvotteluissa.
Sanomattakin selvää, että se on melkein mahdotonta. Vain melkein.
Eli toivoa sopii, että huomenna löytyy rauha Eurooppaan, Putin saadaan kuriin ja Trump pysyy tyytyväisenä.
Tapasin eilen Skotlannin entisen pääministerin (First Minister), lordi Jack McConnellin, joka toimi tehtävässään vuosina 2001-2007 ja on oman yliopistoni, Stirlingin yliopiston alumni.
McConnell oli puhumassa 9-henkiselle maisteriryhmällemme ihmisoikeuksista ja etenkin humanitaarisesta interventiosta. Jälleen yksi syy siihen, miksi verrattain pienessä yliopistossa opiskeleminen kannattaa – pääsee tapaamaan alan tärkeitä ihmisiä kädestä pitäen ja aitiopaikalta.
Oli hienoa tavata mies, joka on toiminut Skotlannin politiikan huipulla ja sittemmin omistanut elämänsä rauhanrakentamiselle ja kehitystyölle etenkin Afrikan maissa. Olin vaikuttunut.
R2P
McConnellin vierailun pääaiheena oli suojeluvastuun periaate, responsibility to protect (R2P). Termi ei ole varmasti kovin tuttu monelle tavalliselle tallaajalle, mutta periaate mullisti enemmän tai vähemmän kansainvälistä politiikkaa 2000-luvulla.
Taustalla ovat 1990-luvun järkyttävät virheet YK:n ja kansainvälisen yhteisön puolesta, muun muassa Ruandan verinen kansanmurha ja Bosnian etniset puhdistukset, joihin ei pystytty – tai haluttu – puuttua tarpeeksi ajoissa.
Kofi Annanin noustua YK:n pääsihteeriksi hän halusi varmistaa, että vastaavanlaisia töppäyksiä ei tapahtuisi enää ikinä. Never again, sanoivat myös monet maailman johtajat. Ymmärrettiin, että kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu suojella viattomia ihmisiä äärimmäisiltä ihmisoikeusloukkauksilta kuten kansanmurhalta.
Niinpä vuonna 2005 responsibility to protect runnottiin läpi: periaate tarkoittaa kansainvälisessä politiikassa sitä, että jokaisella valtiolla on ensisijaisesti vastuu omien kansalaistensa suojelemisessa pahimmissa ihmisoikeusrikoksissa. Jos valtio kuitenkin tässä epäonnistuu, on muilla mailla vastuu ihmisoikeuksien puolustajana tehdä tarvittaessa jopa sotilaallinen väliintulo ja rikkoa tietyn valtion suvereniteettia.
Onnistumisia ja epäonnistumisia
R2P ei ole mutkaton periaate, eikä se ole edes kansainvälinen laki vain pelkkä normi, jota kuitenkin maat ovat sitoutuneet noudattamaan. Aseellisen väliintulon valtuuttaa edelleen YK:n turvallisuusneuvosto, ja tämä on yksi syy, miksi periaatetta on myös kritisoitu rankasti.
Jack McConnell linjasi kuitenkin, että vaikka esimerkiksi Syyria ja Libya (jälkimmäisessä ainakin lopputulos) ovat olleet kansainväliseltä ”yhteisöltä kauheita epäonnistumisia”, on R2P:lla ollut myös vaikutusta positiivisessa mielessä.
Omaksi ilokseni McConnell nosti esille Keski-Afrikan tasavallan kriisin, jota olen itsekin toimittajana seurannut useamman vuoden (voit lukea lisää muun muassa täältä ja täältä).
Väkivaltaisuuksien puhjettua monet pelkäsivät, että Keski-Afrikasta tulisi uusi Ruanda. Maailma kuitenkin päätti toimia, Ja McConnellin mukaan vieläpä vahvasti R2P:n hengessä. Paikalle lähetettiin sekä YK:n että EU:n rauhanturvajoukkoja ja katastrofaalinen tilanne saatiin liennytettyä.
”Kansainvälinen yhteisö teki asioita, joita se ei tehnyt vielä 10 vuotta sitten”, McConnell pohti eilen.
Keski-Afrikan tilanne on unohtunut monelta, myös medialta jo aikapäiviä sitten. Maailmalla on tapana keskittyä pahimpiin epäonnistumisiin ja unohtaa onnistumiset mitä pikimmiten. Tällä hetkellä keskiössä ovat Syyria ja Ukraina, jotka vaikuttavat myös toki osaltaan huomnattavasti enemmän Euroopan vakauteen kuin kaukainen Keski-Afrikka.
On selvää, että esimerkiksi Syyrian tapauksessa maailman päättäjät ovat munanneet ennennäkemättömästi. Monet syyttävät tehotonta YK:n turvallisuusneuvostoa, jonka yritykset puuttua väkivaltaan on torpattu toistuvilla veto-äänillä – suurilta osin Venäjän toimesta.
On kuitenkin syytä muistaa, että länsimaat käyttävät veto-oikeutta myös varsin häikäilemättömästi, kun päätökset koskevat heidän etupiirejään. Näin kansainvälinen järjestelmä toimii – jokainen huolehtii ennen kaikkea omista eduistaan.
Keski-Afrikassa onnistuttiin. Onnistumista on silti vaikea mitata, sillä kuka saa ikinä tietää, olisiko tilanne kärjistynyt täysivaltaiseksi kansanmurhaksi ilman kansainvälisten joukkojen väliintuloa. Ei kukaan. Siksi on helpompi keskittyä epäonnistumisiin.
McConnell kuitenkin viisaasti muistutti, että myös onnistumisia on tullut. Ei siis ole syytä täydelliseen epätoivoon.
Ihmisiä ylhäälläkin
Yksi kiinnostavimmista asioista, joita McConnell puheessaan toi esille, oli huomio, että tärkeimpiäkin päätöksiä tekevät vain ihmiset.
Esimerkkinä hän muisteli Yhdysvaltain presidentti Clintonin kasvojen menetystä 1990-luvulla. Tuolloin YK aloitti USA:n johdolla kunnianhimoisen rauhanturvaoperaation Somaliassa vuonna 1992. Joukot joutuivat kuitenkin vetäytymään maasta, kun kymmeniä rauhanturvaajia surmattiin ja yhdysvaltain sotilaita raahattiin julmasti Mogadishun kaduilla.
Heti Mogadishun jälkeen Clinton joutui vaikean päätöksen eteen Ruandassa: auttaako vai eikö kaukaisessa maassa, jossa kansainvälisellä yhteisöllä on vain vähän intressejä, mutta riskit samankaltaiselle nöyryytykselle kuin Somaliassa sitäkin suuremmat.
Lopputulos oli, että maailma katsoi vierestä, kun ainakin 800 000 ruandalaista surmattiin raa’asti viidakkoveitsin ja asein.
Clinton on myöntänyt jälkeen päin tehneensä täysin väärän päätöksen, johon Somalia epäilemättä vaikutti.
Yksittäisten päättäjien valtaa ja mahdollisia virhearvioita ei tule aliarvioida. Niitä tulee tapahtumaan poikkeuksetta jatkossakin.
Isis on länsimaiden, etenkin Yhdysvaltain epäonnistuneen Lähi-idän politiikan vääristynyt lopputulema, johon ei haluttu tai osattu puuttua ajoissa. Lopputulos on nyt silmiemme edessä.
Tänään on isänpäivä. Se on ollut minulle jo neljä vuotta raskas päivä, koska on vaan vieläkin kauhea ikävä.
Isän kuoleman jälkeen jossain vaiheessa tuli aika, jolloin kukaan ei enää kysynyt, miten pärjään tai ikävöinkö isää. Kuolema jotenkin unohtuu niiltä, joita se ei ole vielä koskettanut syviten, ja jossain vaiheessa muut vain odottavat, että asia on nyt käsitelty. Eikä siinä ole mitään väärää.
Ikävä ja kipu eivät kuitenkaan katoa, eivät luultavasti ikinä.
Selkein oivallus itselle onkin ollut se, että niiden kanssa on vain opittava elämään. Jotenkin vain ryömittävä eteenpäin vaikka polvet onkin ruvella.
Isänpäivän kunniaksi halusin listata omia miesidoleitani ja ensimmäisen kohdan jo varmaan arvaattekin. Omaksi yllätyksekseni minulta löytyykin idoleita aika paljon – ja moni läheinen allekirjoittaa myös, että tykkään paasata heistä usein. Kaikki uudet kansainväliset kurssikaverini jo tietävät, kuka on Martti Ahtisaari, ja Jani on saanut kuunnella Roméo Dallairen urotöistä viime viikkoina jo kyllästymiseen asti.
Hienointa omissa idoleissa on, että monet heistä ovat kulkeneet mukanani jo todella pitkään, inspiroimassa ja ohjaamassa omia elämänvalintojani. Tässä heistä yhdeksän.
Isä. Mitäköhän ajattelisit nyt minun elämänvalinnoistani? Ehdit ajaa minut kentälle, kun muutin ensimmäisen kerran Englantiin, mutta Skotlantiin muuttoa, toimittajaksi kasvamista, maisteriopintoja tai kihlausta et ehtinyt mukanani todistaa. Toivon, että olet ylpeä valinnoistani.
Ahtisaari. Kuva: Johannes Jansson / norden.org / creative commons
Martti Ahtisaari. Hän on kulkenut mukanani niin pitkään kuin muistan – ainakin yläasteelta lähtien. Ahtisaari on myös yksi syy siihen, miksi tänä päivänä olen päätynyt opiskelemaan rauhantutkimusta ja konflikteja.
Ahtisaari on omistanut elämänsä rauhalle ja sille, että kaikille ihmisille kuuluu ihmisarvo. Miten sellaista ei voi olla arvostamatta? Ihailuani lisää se, että mies on tehnyt tämän kaiken kansakouluopettajan pätevyydellä. Tehkää perässä.
Nelson Mandela. Tietenkin Ahtisaarikin ihaili Nelson Mandelaa varauksetta, ja niin myös minäkin. Tämän tyypin positiivisuutta ja peräksiantamattomuutta ei voi muuta kuin kunnioittaa suuresti. Ja kuolemattomia viisauksiakin hän ehti sutkauttaa eläessään vaikka kuinka. Ehkä yksi suosikeistani on ”It always seems impossible until its done.”
Virtanen. Kuva: Teemu Rajala / creative commons
Rauli Virtanen. Raulin takia ulkomaantoimittajuus alkoi ensi kerran kiinnostaa. Opiskelin ensimmäistä vuotta Haaga-Heliassa journalismia ja Rauli oli koululla kertomassa hurjista juttumatkoistaan. Koukutuin. Ja Rauli kulkee oikeasti meillä kotona ihan etunimellä – äitinikin tietää, kehen viittaan, kun puhun ihan vaan Raulista.
Madventures-kaksikko. Jos Rauli on matkannut kaikissa maailman maissa, niin ovat nämäkin miehet aika monissa kolkissa luuhanneet. Madventures (ja Kulosaaren englanninopettaja Sirpa!) ovat varmasti yksi syy siihen, miksi minuun – ja moneen muuhun nuoreen suomalaiseen – reissukärpänen on puraissut niin pahasti.
Roméo Dallaire. Vanhimmat kaverini tietävät, että Afrikka on kiinnostanut minua jo niin pitkään kun jaksan muistaa. Etenkin sen historia ja konfliktit. Ei siis kumma, että Ruandan konfliktiin olen kehittänyt sairaalloisen kiinnostuksen. En vaan vieläkään pysty ymmärtämään, kun kansanmurhasta on kulunut jo yli 20 vuotta, miksi kansainvälinen yhteisö katsoi vierestä, kun 800 000 ihmistä menetti henkensä järjettömässä verilöylyssä.
No – lähes koko maailma: Roméo Dallaire oli siellä, YK-joukkojen komentajana, kantamassa sitä vastuuta, joka muulta maailmalta unohtui. Ja mies tekee nykyäänkin työtä sen eteen, ettei tuo kauhea katastrofi ikinä unohtuisi, ja että siitä otettaisiin opiksi. Shaking hands with the devil on pysäyttävimpiä kirjoja, mitä olen pitkään aikaan lukenut.
Vesa-Matti Loiri. Jos taiteilijoista pitää nimetä yksi, niin sen on oltava Vesku. Sain suuren kunnian haastatella miestä tasan kaksi vuotta sitten, eikä se tapaaminen unohdu. Loirilla on niin paljon elämänkokemusta, mutta myös iso kasa rehellisiä töppäilyjä takanaan. Silti jätkä vain porskuttaa eteenpäin.
Harry Potter. Kuka sanoo, että idolit eivät saisi olla fiktiivisiä? Harry teki minusta pikkuala-astelaisena kirjatoukan, ja hän oli myös pitkään minun ja nyt jo edesmenneen vaarini yhteinen, ihana harrastus. Lukeminen on minulle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, ja toivon vilpittömästi, että se olisi sitä vielä myös tuleville älypuhelinsukupolville. Kiitos Harry, että opetit minut rakastamaan lukemista!
Viime viikolla vierailimme The elephant house -kahvilassa Edinburghissa, jossa J.K. Rowling on kirjoittanut Harry Potter -kirjojaan.
Onko minusta sittenkään tähän? Olenko tarpeeksi fiksu? Pärjäänkö vieraalla oppikielellä ja aivan uudessa oppiaineessa?
Entä miten journalistista tekstiä päivittäin syytävä ja journalismista elävä uutistoimittaja taipuu yhtäkkiä tieteelliseen ajatteluun ja akateemiseen kirjoitustyyliin?
Ulkomaille opiskeluun lähtemiseen liittyi omalta osaltani aika paljon pelkoja ja epävarmuutta. Tähän asti olen kirjoittanut blogissani vain lähes ainoastaan positiivisista jutuista, joita Skotlantiin muutto on mukanaan tuonut. Nyt aion käsitellä niitä epävarmuuksia ja pelkoja, jotka ovat olleet elämässäni läsnä siitä asti, kun sain tietää opiskelupaikastani viime keväänä.
Maisteriohjelman valinta
Ulkomaiseen yliopistoon hakeminen ei sinänsä ollut mitenkään vaikeaa, vaan se vaati vain yksinkertaisesti aikaa ja kärsivällisyyttä.
Olin päättänyt, että haluan lähteä jatkojalostamaan Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmasta saamiani oppeja, eikä media-alan maisteritutkinto ollut minulle vaihtoehto. Koin, että viestinnän opinnot eivät voisi antaa minulle enää hirveästi lisää, sillä kolmen vuoden jälkeen Iltalehden toimittajana koin oppineeni alasta jo paljon enemmän kuin pelkästään koulun penkillä.
Halusin toimittajana erikoistua, ja ulkomaan uutisointi sekä kansainväliset asiat ovat olleet jo yläasteelta asti lähellä sydäntäni. Siispä pitkän väännön ja pohdinnan jälkeen päätin haluavani keskittyä maisteriopinnoissani kansainväliseen politiikkaan ja konflikteihin.
Ja mikäs sen fiksumpaa kuin tehdä kansainvälisen politiikan tutkinto kansainvälisesti ulkomailla.
Tältä näyttää Stirlingin yliopisto vuorelta käsin.
Väärä askel vai ei?
Tiedostin, että opiskelusta ei tulisi helppoa, sillä monet alan maisteriopintoihin suuntaavat ovat opiskelleet kansainvälisiä suhteita jo 3-4 vuotta. Minulla oli tausta talouspainotteisesta journalismiohjelmasta, eli pelkästään alan pohjatietojen eteen joutuisin tekemään jo paljon enemmän töitä kuin kanditutkinnon kansainvälisestä politiikasta tehneet – siitäkin huolimatta, että olen kirjoittanut ja seurannut Iltalehdessä aktiivisesti ulkomaan tapahtumia.
Silti, arvokkaan opiskelupaikan saaminen tuntui keväällä aivan mahtavalta. Samalla pohdin kuitenkin takaraivossani, olisiko tämä sittenkin aivan väärä askel ja suunta uralleni. Enkä pelkästään siksi, että maisteriopintoihin Skotlannissa liittyy myös aika muheva, tuhansien eurojen hintalappu.
Olen silti aina vahvasti uskonut siihen, että jokaisen pitäisi pyrkiä tekemään juuri sitä, mitä syvällä sydämensä sopukoissa halajaa eniten. Ja minulle oikealta tuntui konflikteihin liittyvä opiskelu. Eli vaihtoehtoja oli oikeastaan vain yksi.
Niin kuin äitinikin on aina sanonut, minulla ei ole ollut tapana pelätä tai vaiheilla päätöksissäni. Tämän Tove Janssonin tekstin muistan aina eräästä äitini minulle antamasta syntymäpäiväkortista:
”Tämä tyttö ei väistä tai pelkää missään. Hän juhlii ja riehuu tai on ikävissään. Hän siitä niin tykkää ja siinä on syy. Hän on hurmaava, kiukkuinen, onnekas Myy.”
Uusi kotikaupunkini.
Mikä saakelin putative
Ja onnekashan minä olen ollut, sillä ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni osaan nyt arvostaa aidosti opiskelua. Kaikki mitä teen, on minua itseäni varten. Ja ensimmäistä kertaa teen tutkintoa, jossa ei ole mitään ylimääräistä ja pakollista, vain asioita ja aihealueita, joista olen aidosti kiinnostunut.
Nyt opintoja on takana yli puolitoista kuukautta, ja alku on ollut samaan aikaan sekä älyttömän mielenkiintoista että älyttömän haastavaa.
Olen opiskellut yläasteen sekä lukion englannin kielellä, mutta silti akateeminen opiskelu vieraalla kielellä on tuottanut vaikeuksia. Kurssiemme pakolliset lukulistat ovat hengästyttäviä ja eräs skottiluennoitsija jopa naurahti, että maisteriopiskelijoille viskataan joka viikko kokonainen kirjasto päin naamaa opeteltavaksi.
Alussa minua turhautti suuresti, kun jouduin tarkistamaan joka kolmannen sanan sanakirjasta. Minunhan pitäisi olla hyvä englannissa! Akateeminen teksti on kuitenkin suomeksikin haastavaa, joten mitenkäs teiltä luonnistuisivat esimerkiksi englannin sanat scripture, dichotomy, congenial tai putative?
Suurta stressiä ovat aiheuttaneet myös tulevat esseet ja esitelmät. Opinko parissa kuukaudessa tekemään oikeanlaisia lähdeviittauksia? Monelle yliopisto-opiskelijalle tällainen on varmasti tuttua kauraa, mutta koska tein alemman korkeakoulututkintoni ammattikorkeakoulussa, on minulla paljon enemmän käytännön kokemusta journalistisen tekstin tuottamisesta kuin akateemisista hienouksista.
Valaistuminen
Viime viikko oli kokonaisuudessaan melkoisen stressin täytteinen. Painoin maanantaista keskiviikkoon pitkät päivät kirjastossa, sillä tiesin, että torstain ja perjantain tulisin viettämään Edinburghin yliopiston järjestämässä turvallisuuskonferenssissa. Jo etukäteen minua ahdisti, että konferenssi olisi vain pois arvokkaasta lukuajastani.
Edinburghissa koin kuitenkin valaistumisen. Minkä oletin tylsäksi konferenssiksi, olikin jotain aivan muuta – järisyttävän inspiroivaa. Paikalla oli puhumassa alan johtavia tutkijoita ja asiantuntijoita, ja uppouduin kuuntelemaan avauksia niin Yhdysvaltain lennokki-iskuista ja niiden eettisyydestä, pienten valtioiden liittoutumattomuudesta kuin Isisin menestyksen taustoistakin.
Puhujat syventyivät myös Ukrainan kriisin ja Putiniin sekä Skotlannin itsenäistymisen turvallisuusvaikutuksiin ja kansanäänestyksen uutisointiin. Erityisesti minuun upposivat yllättävät aiheet, kuten naisten rooli rauhanrakentamisessa ja naistutkimus konfliktialueilla, muun muassa Afrikan Sierra Leonessa.
”Tää on niin siistiä”, ajattelin valitsemaani oppialaa. Mitään en haluaisi tällä hetkellä opiskella enempää kuin maailmanpolitiikkaa ja kansainvälistä turvallisuutta koskevia kysymyksiä.
Konferenssissa oli hienoa myös sen oivaltaminen, että minähän ymmärrän näitä asioita. Jotkut aihekokonaisuudet ovat monimutkaisempia kuin toiset, mutta silti pystyin muitta mutkitta seuraamaan tieteellistä väittelyä ja teorioita, joista alalla kuhistaan.
En ole valmis
En usko olevani vielä valmis millään tasolla – en journalistina saatikka minään kansainvälisen politiikan asiantuntijana. En usko, että kukaan ihminen on ikinä täysin valmis.
Koin kuitenkin viime viikon konferenssissa tärkeän oivalluksen, jonka uskon kantavan haastavissa opiskeluissani pitkälle.
Minä pystyn tähän, koska haluan niin.
Tämän tekstin lopputulema on siis kornisti itsensä ylittäminen. Kokeilkaa rohkeasti asioita, mistä unelmoitte, älkääkä jättäkö hullujakaan ideoita tekemättä siksi, koska pelottaa.
Monet kysyivät minulta ennen kuin muutin Skotlantiin, että eikö ulkomaille lähtö pelota? Miten voit jättää kaiken rakkaan taakse Suomeen?
Uudet asiat ovat aina pelottavia, tapahtuivat ne sitten Suomessa tai vieraalla maalla. Mutta jos jättää pelon takia asioita kokematta, ei elämästä jää paljoa käteen. Ja kyllä ne rakkaat asiat siellä Suomessa pysyvät ja myös odottavat.
Varmaan tulen jatkossakin saamaan itkupotkuraivareita, kun en löydä kirjastosta oikeaa kirjaa tai olen ymmärtänyt esseekysymyksen aivan väärin. Uskon silti selviäväni siitä ja kaikesta muustakin myös jatkossa.
Huomenta Stirlingistä! Kuten otsikostakin käy ilmi, tämä kirjoitus käsittelee vähän sitä sun tätä. Viime päivinä ja viikkoina on pitänyt melkoista hoppua, joten tässä pintaraapaisu siihen, mitä skottikuplaan tällä hetkellä kuuluu.
Kahvi valuu uudessa keittimessä, jonka sain Janilta syntymäpäivälahjaksi. Se on ollut mahtava arjen pelastaja, sillä skotlantilainen kahvi on… Noh melkoisen pahaa. Ulkona näkyy olevan syksyisen kirpakka ilma, mutta aurinko paistaa täydeltä terältä. Loistava sää siis suunnata tänään päiväreissuille Skotlannin pääkaupunkiin Edinburghiin!
Kuten sanoin, täällä on pitänyt hoppua. Keskiviikkona ensimmäiset vieraat, siskoni ja siskontyttö lähtivät, ja olen taas ehtinyt keskittyä täysillä opiskeluun, joka alkaa jo pikkuhiljaa stressata minua. Syyslukukautta on kahdeksisen viikkoa jäljellä ja minulla on edessä vielä suuri määrä esseepalautuksia, esitelmiä ja erilaisia simulaatioharjoituksia. Mitenköhän niistä tällainen työelämässä jo marinoitunut liihottelija tulee selviämään?
Meillä on siskoksilla näkyy olevan melkoisen samanlaiset eleet ja ilmeet.Matkalla St Andrewsiin pysähdyimme myös pienessä Falklandin kylässä – joillekin ehkä tuttu jälleen Outlander-sarjasta.
Belfastiin
Mielenkiintoisuudesta ei ole onneksi ollut pulaa. Olen tällä viikolla opiskellut rauhanprosesseja, erityisesti onnistumista Etelä-Afrikassa, epäonnistumista Palestiinassa ja sitten jotain siltä väliltä Pohjois-Irlannissa. Pohjois-Irlanti onkin ensi viikon seminaarimme pääaihe, ja aiheeseen paneutuminen on ollut todella silmiä avaavaa. Minusta tuntuu hurjalta, miten vielä 1990-luvulla Brittein saarilla on myllännyt niin järjestön konflikti.
Ja vaikka Good Friday Agreement eli Pohjois-Irlannin rauhansopimus allekirjoitettiin vuonna 1998, on maan tilanne vieläkin hyvin hatara. Hallituksessa ja eduskunnassa nahistelevat edelleen samat konfliktin osapuolet, joilla kesti kolmisenkymmentä vuotta saada väkivalta edes jollain tasolla päätökseen. Kun mielipide-erot ovat juurtuneet niin perustavanlaatuisella tasolla niin syvälle, voidaan vain kuvitella, minkälaista päätöksenteko on nykyisessä Pohjois-Irlannissa. Hyvin heikkoa, on vastaus.
Koska Pohjois-Irlanti kiinnostaa tällä hetkellä todella paljon, suunnittelemme Janin kanssa tammikuussa reissua Belfastiin! Jännää, eikö? Lennot näkyvät olevan aivan naurettavan halpoja, Edinburghista lentää Dubliniin halvimmillaan 7 punnalla per suunta. Vielä arvomme, lennämmekö juuri Dubliniin ja vietämme myös pari yötä siellä ja sitten bussilla Belfastiin, vai sitten suorilla lennoilla vaan Belfastiin.
St Andrewsin vanha katedraali.St Andrewsin rauniolinna.
Kummituskierroksia
Skotlannin maaperälläkin on tullut taas reissailtua, viimeisimpänä kävimme alkuviikosta idässä Fifen alueen läpi ajellen ja suuntasimme St Andrewsin pieneen merenrantakaupunkiin. Paikkahan on tuttu yliopistostaan, jossa kuninkaallisperheen vesat ovat perinteisesti opiskelleet. Varsin suloinen pikkupaikka – tänään saa nähdä, minkälaisia aatteita Edinburgh herättää!
Edinburghissa suuntaamme illalla yliopiston International societyn kanssa kummituskierrokselle. Vastaavan koin viime viikonloppuna Stirlingissä, ja se oli ainakin sen verran kiinnostava, pilkkopimeässä kävellen ikivanhan hautausmaan läpi ja kuunnellen kummituskertomuksia, että illan kierrokselle on aika kovat odotukset.
Matkani käy Edinburghiin kolme kertaa seuraavan kolmen viikon aikana. Ensi viikolla suuntaan Edinburghin yliopistoon kaksi päivää kestävään turvallisuuskonferenssiin, lokakuun lopussa vietämme Halloween-viikonlopun eli skottilaisittain samhainin myös Edinburghin kummitusten kanssa.
Halloweenhan näkyy täällä jo joka paikassa, perusmarketit sun muut apteekkien ikkunat on jo koristeltu mitä kekseliäimmillä koristeilla. Tescon katosta roikkui mestatun miehen pää, koristeet eivät siis todellakaan ole mistään kevyimmästä päästä. Kurpitsojakin myydään aivan joka puolella, Jani lupasi, että voidaan ostaa meillekin pari ja yrittää vaativaa kaiverrusoperaatiota.
Eli vieläkin elämä on aika ihanaa skottikuplassa. Kiireistä kyllä, mutta silti aika ihanaa. Toivotaan, että fiilikset ovat samanlaiset vielä pahimpien deadline-viikkojen aikaan. Nyt Edinburghiin!
Kuvia The Settle Innistä ei tullut otettua montaa – eivätkä ne tekisikään oikeutta paikan loistavalle tunnelmalle.
Kävelimme perjantaina Stirlingin komealle linnakukkulalle. Tarkoituksenamme oli suunnata yksille oluille kaupungin vanhimpaan pubiin, The Settle Inniin.
Kun saavuimme nuhjuisen ja vaatimattoman näköisen kuppilan eteen, mietimme, tohdimme astua sisään ollenkaan. Ikivanhan näköinen, käsivarret haalistuneita tatuointeja täynnä oleva skottimies tervehti meitä kuitenkin reippaasti pubin edustalla. Astuimme sisään.
Pikkuruisessa kuppilassa oli tusinan verran mustiin pyhäpukuihinsa pukeutuneita miehiä ja naisia. Ja syy selvisi miltein saman tien: paikan kantis oli haudattu samana päivänä ja koko kööri – muut kanta-asiakkaat, omistaja sekä nykyiset ja entiset baarimikot – olivat kokoontuneet hautajaisten jälkeen yhteisiin ”monttubileisiin”, niin kuin Jani asian kauniisti pani.
Surullisesta tapahtumasta huolimatta saimme ulkopuolisina sellaisen vastaanoton, jonka vain skotlantilaiset voivat antaa. Illasta muodostui heittämällä sellainen, jonka muistan varmasti lopun elämääni.
Meiltä tiedusteltiin heti saapuessamme sisään ahtaaseen, mutta tunnelmalliseen kivipubiin, keitä olemme ja mistä tulemme. Pian tunsimme jo koko köörin nimeltä ja meille tarjottiin olutkierroksia. Meihin haluttiin aidosti tutustua. Muuttomme Stirlingiin tuntui saavan läsnäolijat riemastumaan.
Ja oi sitä naurua.
En muista, milloin olen nauranut ventovieraiden seurassa niin makeasti, että mahaani sattui. Liz siteerasi minulle skotlantilaisten kansallisrunoilijaa Robert Burnsia ulkomuistista. Haggiksesta sain paikallaolijoilta monta vahvaa mielipidettä. Paul jopa soitti vaimolleen, jotta tämä tulisi tervehtimään meitä pubiin, koska ”hänen on vain tavattava teidät”.
Välillä itkettiin poismenneen takia, kun jukeboksista soi koskettava kappale, sitten taas naurettiin oluttuopposet läiskyen. Meidän kihlauksestamme innostuttiin myös sen verran, että häitämme alettiin jo suunnitella järjestettäväksi The Settle Innissä. Jani saisi kuulemma lainata Paulin omaa kilttiä, vaikka mies olikin Jania lähes kaksi kertaa pidempi.
”Yksillä käyminen” venyi spontaanisti tuntien spektaakkeliksi. Ja Skotlannissa aidoissa pubeissahan ei istuta, vaan paikalliset seisoskelevat pikkuruisen baaritiskin ympärillä vaihdellen keskenään kuulumisia. Uskon, että näin on ollut enemmän tai vähemmän aina – ja tämä pubi on ollut paikallaan jo kolmisensataa vuotta, ainakin 1700-luvusta lähtien.
Baaritiskin takana liikehti väsyneesti vanha ja äkäinen John. Pohdin muille paikallaolijoille ääneen, mahtaako mies hymyillä ikinä. Mutta tulihan se hymy sieltä – ja lähtiessämme pubista tunteja myöhemmin John vinkkasi minulle jo silmää tiskin takaa.
Ensi viikolla kuulemma taas nähdään.
Stirlingin vanhaan kaupunkiin ja linnakukkulalle saa kivuta kymmenisen minuuttia kaupungin keskustasta.
Näkymät kaupungin korkeimmalta kohdalta palkitsevat.
Muutin Skotlantiin huomenna päivälleen kolme viikkoa sitten. Tässä ajassa voin vilpittömästi todeta alkaneeni jo rakastaa tätä maata.
Ihmiset ovat hämmentävän iloisia ja avoimia (ainakin suomalaisiin verrattuna), mutta samalla rosoisen särmikkäitä – heillä tuntuu olevan aina pilkettä silmäkulmassa. Enkä voi vieläkään olla ihailematta miestä kiltissä. Törmäsin eilen useampaankin, ja se on minusta mykistävä ilmestys. Myös maisemat ovat täällä jotain aivan tajutonta, ja tällaisena paljasjalkaisena stadilaisena huomaan vahingossa huokailevani jatkuvasti nähdessäni pilviin katoavan vuoren tai rauhallisesti solisevan joen tai järven.
Tämä viikonloppu on ollut osaltani melkoinen rakkaudentunnustus Skotlannille. Eilen aloitimme Janin kanssa aamumme hyppäämällä Stirlingistä paikallisbussiin ja matkasimme noin puolen tunnin matkan läheiseen Dounen pikkukylään, jonka liepeillä sijaitsee Deanstonin viskitislaamo. Nyt oli viimein koettava se, mitä monet pitävät Skotlannin parhaimpana asiana.
Angel’s share
Omat viskikokemukseni ovat olleet tähän asti melko rajoittuneita. Laphroaigia muistan maistaneeni ja se oli ihan mukiinmenevää, mutta myönnän, että en ole siltikään liiemmin syttynyt ”elämän vedestä”, kuten täällä on vuosisatoja jo tavattu sanoa.
Deanstonissa pääsimme henkilökohtaiselle kierrokselle vanhaan viktoriaaniseen puuvillatehtaaseen, joka oli sittemmin muutettu viskitislaamoksi. Oli pakko ihailla, miten vanhanaikaisesti viskiä edelleen valmistetaan käsityönä. Ja kärsivällisten puuhaahaan tuo näytti olevan, sillä nuorimpia viskejä kypsytetään tammitynnyreissä vähintään kolme vuotta ja yksi päivä, vanhimmat (ja arvokkaimmat) olivat kypsyneet jopa kymmeniä vuosia.
Saimme tietää myös, että tynnyreistä haihtuu alkoholia kypsymisen aikana noin kaksi prosenttia vuodessa. Ilmiön nimi on angel’s share, enkelin osa, ja oppaamme tiesi kertoa, että nimitys on peräisin jo ammoisilta ajoilta, kun alkoholin haihtumista ei ole ehkä osattu vielä selittää. Niinpä se on ollut se osa, jonka enkelit ovat ottaneet viskistä itselleen taivaaseen.
Kierroksemme huipentui kahden eri viskin maistamiseen. Siemailimme sekä Deanstonin 12-vuotista single maltia sekä Deanstonin Virgin Oakia. Viskit olivat mukavan hunajaisia ja taustalla saattoi maistaa myös lempeän vaniljan. Silti lähes 5o-prosenttinen alkoholin määrä potkaisi kyllä viimeistään nielaistaessa.
Hyväähän tuo silti oli. Enkä voinut olla miettimättä lähtiessämme kävelemään tislaamolta kohti Dounen linnaa, että Ylämaiden karuissa oloissa elelleet skotit ovat varmasti tarvinneet ajoittaiset viskiryyppynsä selvitäkseen rankoista oloista sekä raastavista vuodenajoista.
Itseäni viski ainakin lämmitteli kävellessä mukavasti, sen verran keveältäkin askeleeni kuulemma näyttivät.
Outlanderin jalanjäljissä
Puhun tässä kirjoituksessa rakkaudesta, mutta minun on myönnettävä, että ensi kerran vähintäänkin ihastuin Skotlantiin jo päätä pahkaa katsellessani tänne sijoittuvaa Outlander-sarjaa Suomesta käsin.
Yle kertoo sarjan yhdistävän ”historiallisia teemoja, romantiikkaa, seikkailua, tieteisvaikutteita ja mielikuvituksen lentoa. Komea 16-osainen sarja kertoo kahden aikakauden välisestä aikamatkasta ja arvoituksesta.” Tiivistettynä sarja sijoittuu 1700-luvun Skotlannin Ylämaille, jota repivät kahtia jakobiittikapinallisten ja englantilaisten väliset raakuudet. Suosittelen!
Sarjan innostamina suuntasimme lauantaina viskitislaamon jälkeen Dounen linnaan, jossa Outlanderia on kuvattu. Olin asiasta ehkä aika täpinöissäni:
Ja olihan linna hieno, vannoutunut historiafriikki kun olen. Se on yksi Skotlannin parhaimmin säilyneistä 1200-luvulta peräisin olevista linnoista.
Vaikka olen ehtinyt nähdä Skotlannissa ulkoisesti hienompiakin linnoja, teki eilisestä visiitistämme erityisen se, että linnassa järjestettiin vierailumme aikaan myös häät. Se tarkoitti sitä, että linna tulvi juhlaviin kiltteihin pukeutuneita skottimiehiä ja saimme myös kuunnella kaunista säkkipillin soittoa linnan sisäpihalla.
Lopuksi näimme myös vilauksen morsiamesta sekä hänen kaasoistaan. Aika romanttista mennä naimisiin linnassa, eikö? Itseäni häät koskettivat erityisen paljon, sillä omani ovat edessä myös pian.
Meidän takapiha
Doune oli kiva kokemus, mutta ehkä viikonlopun päräyttävimmän elämyksen koin kuitenkin sunnuntaina omalla takapihallamme.
Aurinko paistoi aamulla täydeltä taivaalta – jälleen yksi ihmetystä tuottava asia, sillä täällähän piti sataa koko ajan. Päätimme lähteä patikoimaan asuintalomme takana sijaitsevaan metsikköön, Hermitage woodsiin. Ja se olikin melkoista.
Saimme ajoittain kulkea melko jyrkkää polkua ylöspäin vihreän metsän siimeksessä, mutta noin puolisen tuntia kuljettuamme näimme huipulta todella upean näkymän koko Stirlingiin.
Tältä uusi kotikaupunkini – ja kotimaani – siis näyttää. Takana laidunsi lauma lehmiä. Eihän tätä voi olla rakastamatta.
Otsikossa se kiteytyy: tätä tulen opiskelemaan seuraavat 12 kuukautta. Näin tiivisti tänään skottilainen professorini ensimmäisellä luennollani. Tulette syventymään opinnoissanne niihin totaalisesti pahimpiin ja kauheimpiin asioihin, joita ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, hän sanoi. Yhdeksänhenkinen kurssimme meni aika hiljaiseksi.
Sitähän konfliktintutkimus on: Ruanda, Syyria, Bosnia, Ukraina – kaikki paikkoja, joissa on päädytty käyttämään äärimmäistä väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Se, miksi niin käy, ja minkä takia vastaavanlaisia konflikteja ei vieläkään osata ennaltaehkäistä – varsinkaan Euroopassa, jossa on koettu läheltä jo kahden maailmansodan järkyttävät kauhut – on minulle suuri ihmetyksen aihe, johon toivon tulevan vuoden aikana saavani jonkinlaisia vastauksia.
Yksi asia on minulle kuitenkin jo harvinaisen selvä – ja tämä pätee niin konfliktinratkaisuun kuin muuhunkin elämään. Mitä paremmin ymmärtää historiaa ja mennyttä, sitä paremmin ymmärtää myös nykyhetkeä. Tätä jankkaan historiafriikkinä aina ja kaikkialla. Menneisyydessä tapahtuneita kammottavuuksiakaan ei saa unohtaa, jotta ne eivät pääsisi toistumaan enää ikinä.
Siksi en voi ymmärtää sitä, miksi jotkut suomalaiset katsovat asiakseen jakaa pakolaistilanteeseen liittyen sosiaalisessa mediassa kuvia Hitleristä kysellen nokkelasti, onko häntä jo ikävä. Minua pelottaa se, miten nopeasti ihminen unohtaa. Vain 70 vuotta on kulunut koko maailmaa musertaneesta sodasta. Milloin miljoonien vähemmistön edustajien murhaamisesta tuli yhtäkkiä taas hauskaa?
Olivat Hitler-viittaukset vitseiksi tarkoitettuja tai ei, itse en löydä niistä mitään huvittavaa. Pelottavimmalta minusta tuntuu seuratessani Suomen pakolaiskeskustelua Skotlannista käsin se, että tällaiset ajatukset ja heitot tuntuvat muuttuvan koko ajan enemmän ja enemmän hyväksytyimmiksi.
Ja varmaan juuri siksi konfliktintutkimusta tarvitaan jatkossakin. Koska ihminen on niin taitava unohtamaan.
Opintoni Stirlingin yliopistossa alkoivat virallisesti maanantaina, ja ajattelin nyt kertoa lyhyesti alustavia fiiliksiä ensimmäisestä kampusviikosta. Ennen sitä kerron kuitenkin hieman taustojani ja sitä, miksi lähdin Skotlantiin asti tekemään maisteritutkintoa.
Olen siis tehnyt Suomessa jo alemman korkeakoulututkinnon, tarkemmin ottaen valmistunut medianomiksi journalismin koulutusohjelmasta Haaga-Heliasta. Nyt tämän viikon maanantaina aloitin maisteriopinnot International conflict and cooperation -ohjelmassa Stirlingissä.
Suomeksi tiivistettynä opiskelen siis kansainvälistä konfliktintutkimusta ja nimenomaan väkivaltaisia konflikteja sekä kaikkea niihin liittyvää: konfliktien syntyä, ratkaisua, kansainvälisten organisaatioiden roolia ja väliintulon etiikkaa – vain muutamia näkökulmia mainitakseni.
Työskentelen Suomessa toimittajana ja uskon, että konfliktintutkimuksesta sekä niiden ymmärtämisestä on suuresti hyötyä toimittajan työssä. Suhtaudun erityisen intohimoisesti ulkomaan uutisointiin, joten maisteritutkinto tällä alalla tuntui olevan luonnollinen jatkumo erikoistumiseni ja oman asiantuntevuuden lisäämisen kannalta.
Ja uuden koulutusohjelmani johtajan Andrew Glencrossin sanoin onhan nyt mitä kiinnostavin aika opiskella juuri konfliktintutkimusta tämänhetkisen maailmanpoliittisen tilanteen takia. Konfliktintutkimuksen tarve ei tule ainakaan tulevaisuudessa vähenemään.
Ostin yliopiston kirjakaupasta hienoja University of Stirling -vihkoja. Olen sen verran nörtti, että innostun tällaisista asioista vähän liikaakin.
Varsinaiset luentoni alkavat vasta ensi viikolla. Tällä viikolla olen lähinnä tutustunut kampukseen ja uusiin kurssikavereihini sekä käynyt läpi joukon perehdytyksiä.
Vuosikurssistani voin sanoa tässä vaiheessa, että meitä on todella pieni ja kansainvälinen ryhmä. Meitä on yhteensä vain noin 10, mikä on mielestäni tosi jees, sillä seminaarit ovat hyvin keskustelupainotteisia ja joudumme heti alusta asti osallistumaan niihin aktiivisesti. Se tarkoittaa myös sitä, että seminaareihin on valmistauduttava joka viikko huolella ja ainakin ensimmäisen viikon lukulistamme tuntuu jo melkoisen hurjalta – eilen vietin pää kiinni kirjoissa liki neljä tuntia, tänään tarkoitus olisi jaksaa jo hieman pidempään.
Kuten jo sanoin, vuosikurssimme on todella kansainvälinen ja opiskelijoita on tullut ainakin itseni lisäksi Japanista, Hollannista, Turkista, Kiinasta ja Ugandasta. Uskon ja toivon, että tämä tarjoaa aika hedelmällisen keskusteluilmapiirin kansainvälisten asioiden pohtimiseen.
Tältä kampuksella näytti keskiviikkona auringon laskettua.
Ensimmäinen kirjastokäyntini eilen oli melkoisen jännittävä. Verrattuna Haaga-Helian pikkuruiseen kirjastoon Stirlingin yliopiston kirjasto useissa eri kerroksissa tuntui valtavalta, enkä osaa kuvitellakaan minkäkokoisia kirjastoja isoissa yliopistoissa kuten Edinburghissa tai Glasgow’ssa on. Ensimmäiseltä kirjastoreissulta mukaan tarttui (pitkällisen etsimisen ja muutaman turhautumisen jälkeen) kahdeksan kirjaa, kiitos Janille kärsivällisyydestä ja avusta.
Ensimmäiseen kampusviikkoon on mahtunut myös paljon urheilua, sillä olen jo valtavan ihastunut yliopiston huippuun kuntosaliin, sekä tietenkin myös hieman bissettelyä lähipubeissa. Niistä lisää myöhemmin omissa postauksissa, aion myös jossain vaiheessa kirjoittaa lisää reissustamme autolla Skotlannin halki Isle of Skyelle ja Invernessiin.
PS. Ostimme tyrmään valtavan Pink Floyd -julisteen. Se on jo tyrmän kolmas sisustuselementti.
skottityttö 
