Kuolleen lampaan laakso

IMG_2545

Vuorikävely, hill walking on täysin yllättäen koukannut lempipuuhieni kärkeen täällä Skotlannissa. Olen aina pitänyt ulkoilusta ja pitkistä kävelylenkeistä, mutta hardcore-vuorikiipeily ja pitkät vaellukset ovat minulle varsin vieraita. Siispä vuorikävely on tarjonnut jotain näiden väliltä.

Skotlannissahan vuoria riittää, jopa täällä sydänmailla, joissa kotikaupunkimme Stirling sijaitsee. Stirlingin yliopiston takaa nousee Ochil Hillsin vuorijono, joten aivan kivenheiton päästä opinahjostani sijaitsee lukuisia eritasoisia vuorikävelyreittejä.

Viime syksynä valloitimme upean Dumyatin huipun, ja tällä kertaa vuorossa oli Alva Glenin laakso, sillä ihanan keväiset ilmat ovat suosineet viime viikkoina kovasti Stirlingin pitäjää. Kevät ja kesä ovat todellakin tulossa, ja keväällähän tekee aina ja koko ajan mieli ulos.

Matkasimme bussilla pieneen Alvan kylään, jonne matka yliopistolta kesti alle puoli tuntia. Sympaattinen pikkykylä koostui käytännössä yhdestä pääkadusta ja muutamista pubeista, ja heti kylän takaa nousivat Ochil Hilsin kauniit siluetit.

Alva Glenin juurelle käveli kylästä noin kymmenessä minuutissa.

IMG_2555

IMG_2547

 

Vesiputouksien laakso

Alva Glen oli aloittelevalle vuorikävelijälle upea kokemus. Laaksossa on peräti viisi eri vesiputousta, ja ylöspäin noustessa niiden maisemia ei voinut lakata ihailemasta.

Ylhäällä vuorilla laidunsivat rohkeat lampaat, solisevan veden äänet kohisivat korvissa ja Skotlannin keväinen luonto rönsyili ympärillä. Näkymät avautuivat pitkälle Stirlingin alueelle ja Firth of Forthille.

Reitti oli todella hyväkuntoinen ja nousu laaksosta vuorille tasainen, eli soveltuu myös esimerkiksi lapsiperheille (ilman ehkä aivan niitä pienimpiä lapsia). Muita kävelijöitä oli yllättävän vähän, mikä oli myös plussaa.

Reitin yläpäästä löytyi salakuljettajien vanha luona, Smuggler’s cave, jonka pimeyteen oli jännittävä laskeutua. Skotit ovat olleet aika epeleitä, jos tänne ovat saaneet roudattua viinaksensa!

IMG_2449IMG_2529

Maailman yllä

Luolan jälkeen reitti huipulle vaikeutui, mutta pienet polut veivät lammaslaitumien halki kohti huippua. Tälle osiolle eivät enää monet retkeilijät uskaltautuneet, enkä suosittelisi tätä reittiä enää lapsiperheille tai hutera-askelisille.

Me jatkoimme matkaa ylös lampaiden määkiessä vieressä (yllättävän kovaäänisesti), ja nautimme vuorella sitten ihanan eväslounaan kaikessa hiljaisuudessa (miinus lampaat), maailman yläpuolella.

Nousu Alvalle oli helpompi kuin Dumuyat-vuorelle ja kesti noin 1,5 tuntia lyhyine lounastaukoineen, alas noin tunnin.

Kokemus oli kaikkiaan aivan mahtava. Ja vuorikävely tarjoaa suuremman onnistumisen tunteen kuin pelkät kävelylenkit, sillä vuoren valloittaminen tuo joka kerta yllättävän suuren tyydytyksen – minähän pystyin tähän! Ja tietenkin upeat näkymät.

Ai niin ja siitä kuolleesta lampaasta. Haju sen jo paljasti, mutta puoliksi mädäntynyt lammas löytyi keskeltä laskevaa virtaa. Ehkä poloinen oli pudonnut vuorelta alas.

Sekin näytti luonnossa varsin kiehtovalta. Ja luonnolliselta.

IMG_2480IMG_2493

Vuosi 2018 – Mitä itse tekisit?

Tiedosto_003

Nato-maat kokoontuvat huomenna Stirlingiin. On vuosi 2018. Ukraina on liittynyt viime vuonna Naton jäseneksi, ja nyt Venäjä on lähettänyt maajoukkonsa Ukrainaan. USA:n uusi presidentti Donald Trump uhoaa kostoa. Miten käy maailman?

Tällaista kuuluu tällä hetkellä syyslukukauden viimeiseen opetusviikkooni Stirlingissä. Huomenna entinen suurlähettiläs Francois Gordon tulee pitämään maisteriryhmällemme simulaatioharjoituksen, jossa Nato-delegaatioina kokoonnumme päättämään maailman kohtalosta.

Tästä ei voi tulla muuta kuin hauskaa! Toivotaan, että saan roolikseni USA:n ja voin heittää muita neuvottelijoita tupeellani Trumpin tyyliin.

Neuvotteluita, neuvotteluita ja neuvotteluita

Tiedosto_006
Koko ajan ei voi opiskella. Silloin voi kiipeillä Skotlannin vuorilla.

Viimeiseen viikkoon on mahtunut paljon. Maanantaina päätimme konfliktintutkimus-kurssimme pitkälliseen pohdintaan Syyrian kriisistä.

Ratkaisua emme yllätykseksemme keksineet, mutta sen sijaan opin erään tärkeän seikan: myös Isisin kanssa neuvotellaan – halusivat muut maat myöntää sen tai eivät.

Aikanaan britit neuvottelivat Pohjois-Irlannissa IRA:n kanssa vaikka eivät sitä myöntäneet, ja samoin Turkki neuvottelee tälläkin hetkellä PKK:n kanssa kieltäen sen samalla sinnikkäästi julkisesti. Näin politiikka toimii, vaaleissa ääniä ei kerätä terroristien kanssa ”veljeilemällä”.

Neuvotteluita ja diplomatiaa ei ole tältä viikolta puuttunut. Tämä ja eilinen päivä kuluivat Diplomatic skills -workshopissa. Kahden päivän puserrukseen sisältyi kolme kiinnostavaa neuvotteluprosessia, joiden kulkua ja onnistumista tutkimme tarkasti. Aiheina olivat siis EU:n talouskiistat, WTO:n Dohan kierros ja vuoden 2009 Kööpenhaminan ilmastoneuvottelut.

Jälkimmäisen innoittamana tarkastelimme myös tämänhetkisiä Pariisin ilmastoneuvotteluja ja sen sudenkuoppia. Ja siellä on muuten jälleen aika paljon pelissä.

Verta ja kyyneliä

Tiedosto_000

On aika vaikea pistää sanoiksi, miten älyttömän silmiä avaava ja opettavainen sekä samalla todella kuluttava kulunut viikko on ollut.

Maailmanpolitiikka on aivan saakelin monimutkaista. Ja välillä neuvottelut voivat olla ihan suoranaista sirkusta.

Pelkästään Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa puheenjohtaja jouduttiin erottamaan ja erään delegaation edustaja herätti huomiota hakkaamalla käteään pöytään niin pitkään, että se vuoti verta. Hän halusi vain saada puheenvuoron.

Kaikki maat lähtevät kansainvälisiin neuvotteluihin jotain haluten ja toivoen. Näiden kaikkien halujen olisi jollain tavalla kohdattava, esimerkiksi juuri nyt meneillään olevissa Pariisin ilmastoneuvotteluissa.

Sanomattakin selvää, että se on melkein mahdotonta. Vain melkein.

Eli toivoa sopii, että huomenna löytyy rauha Eurooppaan, Putin saadaan kuriin ja Trump pysyy tyytyväisenä.

Ex-pääministerin juttusilla

image
Tämän viikon lukusaldoa.

Tapasin eilen Skotlannin entisen pääministerin (First Minister), lordi Jack McConnellin, joka toimi tehtävässään vuosina 2001-2007 ja on oman yliopistoni, Stirlingin yliopiston alumni.

McConnell oli puhumassa 9-henkiselle maisteriryhmällemme ihmisoikeuksista ja etenkin humanitaarisesta interventiosta. Jälleen yksi syy siihen, miksi verrattain pienessä yliopistossa opiskeleminen kannattaa – pääsee tapaamaan alan tärkeitä ihmisiä kädestä pitäen ja aitiopaikalta.

Oli hienoa tavata mies, joka on toiminut Skotlannin politiikan huipulla ja sittemmin omistanut elämänsä rauhanrakentamiselle ja kehitystyölle etenkin Afrikan maissa. Olin vaikuttunut.

R2P

McConnellin vierailun pääaiheena oli suojeluvastuun periaate, responsibility to protect (R2P). Termi ei ole varmasti kovin tuttu monelle tavalliselle tallaajalle, mutta periaate mullisti enemmän tai vähemmän kansainvälistä politiikkaa 2000-luvulla.

Taustalla ovat 1990-luvun järkyttävät virheet YK:n ja kansainvälisen yhteisön puolesta, muun muassa Ruandan verinen kansanmurha ja Bosnian etniset puhdistukset, joihin ei pystytty – tai haluttu – puuttua tarpeeksi ajoissa.

Kofi Annanin noustua YK:n pääsihteeriksi hän halusi varmistaa, että vastaavanlaisia töppäyksiä ei tapahtuisi enää ikinä. Never again, sanoivat myös monet maailman johtajat. Ymmärrettiin, että kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu suojella viattomia ihmisiä äärimmäisiltä ihmisoikeusloukkauksilta kuten kansanmurhalta.

Niinpä vuonna 2005 responsibility to protect runnottiin läpi: periaate tarkoittaa kansainvälisessä politiikassa sitä, että jokaisella valtiolla on ensisijaisesti vastuu omien kansalaistensa suojelemisessa pahimmissa ihmisoikeusrikoksissa. Jos valtio kuitenkin tässä epäonnistuu, on muilla mailla vastuu ihmisoikeuksien puolustajana tehdä tarvittaessa jopa sotilaallinen väliintulo ja rikkoa tietyn valtion suvereniteettia.

Onnistumisia ja epäonnistumisia

R2P ei ole mutkaton periaate, eikä se ole edes kansainvälinen laki vain pelkkä normi, jota kuitenkin maat ovat sitoutuneet noudattamaan. Aseellisen väliintulon valtuuttaa edelleen YK:n turvallisuusneuvosto, ja tämä on yksi syy, miksi periaatetta on myös kritisoitu rankasti.

Jack McConnell linjasi kuitenkin, että vaikka esimerkiksi Syyria ja Libya (jälkimmäisessä ainakin lopputulos) ovat olleet kansainväliseltä ”yhteisöltä kauheita epäonnistumisia”, on R2P:lla ollut myös vaikutusta positiivisessa mielessä.

Omaksi ilokseni McConnell nosti esille Keski-Afrikan tasavallan kriisin, jota olen itsekin toimittajana seurannut useamman vuoden (voit lukea lisää muun muassa täältä ja täältä).

Väkivaltaisuuksien puhjettua monet pelkäsivät, että Keski-Afrikasta tulisi uusi Ruanda. Maailma kuitenkin päätti toimia, Ja McConnellin mukaan vieläpä vahvasti R2P:n hengessä. Paikalle lähetettiin sekä YK:n että EU:n rauhanturvajoukkoja ja katastrofaalinen tilanne saatiin liennytettyä.

”Kansainvälinen yhteisö teki asioita, joita se ei tehnyt vielä 10 vuotta sitten”, McConnell pohti eilen.

Onnistumiset unohtuvat

Keski-Afrikan tilanne on unohtunut monelta, myös medialta jo aikapäiviä sitten. Maailmalla on tapana keskittyä pahimpiin epäonnistumisiin ja unohtaa onnistumiset mitä pikimmiten. Tällä hetkellä keskiössä ovat Syyria ja Ukraina, jotka vaikuttavat myös toki osaltaan huomnattavasti enemmän Euroopan vakauteen kuin kaukainen Keski-Afrikka.

On selvää, että esimerkiksi Syyrian tapauksessa maailman päättäjät ovat munanneet ennennäkemättömästi. Monet syyttävät tehotonta YK:n turvallisuusneuvostoa, jonka yritykset puuttua väkivaltaan on torpattu toistuvilla veto-äänillä – suurilta osin Venäjän toimesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että länsimaat käyttävät veto-oikeutta myös varsin häikäilemättömästi, kun päätökset koskevat heidän etupiirejään. Näin kansainvälinen järjestelmä toimii – jokainen huolehtii ennen kaikkea omista eduistaan.

Keski-Afrikassa onnistuttiin. Onnistumista on silti vaikea mitata, sillä kuka saa ikinä tietää, olisiko tilanne kärjistynyt täysivaltaiseksi kansanmurhaksi ilman kansainvälisten joukkojen väliintuloa. Ei kukaan. Siksi on helpompi keskittyä epäonnistumisiin.

McConnell kuitenkin viisaasti muistutti, että myös onnistumisia on tullut. Ei siis ole syytä täydelliseen epätoivoon.

Ihmisiä ylhäälläkin

Yksi kiinnostavimmista asioista, joita McConnell puheessaan toi esille, oli huomio, että tärkeimpiäkin päätöksiä tekevät vain ihmiset.

Esimerkkinä hän muisteli Yhdysvaltain presidentti Clintonin kasvojen menetystä 1990-luvulla. Tuolloin YK aloitti USA:n johdolla kunnianhimoisen rauhanturvaoperaation Somaliassa vuonna 1992. Joukot joutuivat kuitenkin vetäytymään maasta, kun kymmeniä rauhanturvaajia surmattiin ja yhdysvaltain sotilaita raahattiin julmasti Mogadishun kaduilla.

Heti Mogadishun jälkeen Clinton joutui vaikean päätöksen eteen Ruandassa: auttaako vai eikö kaukaisessa maassa, jossa kansainvälisellä yhteisöllä on vain vähän intressejä, mutta riskit samankaltaiselle nöyryytykselle kuin Somaliassa sitäkin suuremmat.

Lopputulos oli, että maailma katsoi vierestä, kun ainakin 800 000 ruandalaista surmattiin raa’asti viidakkoveitsin ja asein.

Clinton on myöntänyt jälkeen päin tehneensä täysin väärän päätöksen, johon Somalia epäilemättä vaikutti.

Yksittäisten päättäjien valtaa ja mahdollisia virhearvioita ei tule aliarvioida. Niitä tulee tapahtumaan poikkeuksetta jatkossakin.

Isis on länsimaiden, etenkin Yhdysvaltain epäonnistuneen Lähi-idän politiikan vääristynyt lopputulema, johon ei haluttu tai osattu puuttua ajoissa. Lopputulos on nyt silmiemme edessä.

Peloista

IMG_0403

Onko minusta sittenkään tähän? Olenko tarpeeksi fiksu? Pärjäänkö vieraalla oppikielellä ja aivan uudessa oppiaineessa?

Entä miten journalistista tekstiä päivittäin syytävä ja journalismista elävä uutistoimittaja taipuu yhtäkkiä tieteelliseen ajatteluun ja akateemiseen kirjoitustyyliin?

Ulkomaille opiskeluun lähtemiseen liittyi omalta osaltani aika paljon pelkoja ja epävarmuutta. Tähän asti olen kirjoittanut blogissani vain lähes ainoastaan positiivisista jutuista, joita Skotlantiin muutto on mukanaan tuonut. Nyt aion käsitellä niitä epävarmuuksia ja pelkoja, jotka ovat olleet elämässäni läsnä siitä asti, kun sain tietää opiskelupaikastani viime keväänä.

Maisteriohjelman valinta

Ulkomaiseen yliopistoon hakeminen ei sinänsä ollut mitenkään vaikeaa, vaan se vaati vain yksinkertaisesti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Olin päättänyt, että haluan lähteä jatkojalostamaan Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmasta saamiani oppeja, eikä media-alan maisteritutkinto ollut minulle vaihtoehto. Koin, että viestinnän opinnot eivät voisi antaa minulle enää hirveästi lisää, sillä kolmen vuoden jälkeen Iltalehden toimittajana koin oppineeni alasta jo paljon enemmän kuin pelkästään koulun penkillä.

Halusin toimittajana erikoistua, ja ulkomaan uutisointi sekä kansainväliset asiat ovat olleet jo yläasteelta asti lähellä sydäntäni. Siispä pitkän väännön ja pohdinnan jälkeen päätin haluavani keskittyä maisteriopinnoissani kansainväliseen politiikkaan ja konflikteihin.

Ja mikäs sen fiksumpaa kuin tehdä kansainvälisen politiikan tutkinto kansainvälisesti ulkomailla.

Tältä näyttää Stirlingin yliopisto korkealta käsin.
Tältä näyttää Stirlingin yliopisto vuorelta käsin.

Väärä askel vai ei?

Tiedostin, että opiskelusta ei tulisi helppoa, sillä monet alan maisteriopintoihin suuntaavat ovat opiskelleet kansainvälisiä suhteita  jo 3-4 vuotta. Minulla oli tausta talouspainotteisesta journalismiohjelmasta, eli pelkästään alan pohjatietojen eteen joutuisin tekemään jo paljon enemmän töitä kuin kanditutkinnon kansainvälisestä politiikasta tehneet – siitäkin huolimatta, että olen kirjoittanut ja seurannut Iltalehdessä aktiivisesti ulkomaan tapahtumia.

Silti, arvokkaan opiskelupaikan saaminen tuntui keväällä aivan mahtavalta. Samalla pohdin kuitenkin takaraivossani, olisiko tämä sittenkin aivan väärä askel ja suunta uralleni. Enkä pelkästään siksi, että maisteriopintoihin Skotlannissa liittyy myös aika muheva, tuhansien eurojen hintalappu.

Olen silti aina vahvasti uskonut siihen, että jokaisen pitäisi pyrkiä tekemään juuri sitä, mitä syvällä sydämensä sopukoissa halajaa eniten. Ja minulle oikealta tuntui konflikteihin liittyvä opiskelu. Eli vaihtoehtoja oli oikeastaan vain yksi.

Niin kuin äitinikin on aina sanonut, minulla ei ole ollut tapana pelätä tai vaiheilla päätöksissäni. Tämän Tove Janssonin tekstin muistan aina eräästä äitini minulle antamasta syntymäpäiväkortista:

”Tämä tyttö ei väistä tai pelkää missään. Hän juhlii ja riehuu tai on ikävissään. Hän siitä niin tykkää ja siinä on syy. Hän on hurmaava, kiukkuinen, onnekas Myy.”

IMG_0395
Uusi kotikaupunkini.

Mikä saakelin putative

Ja onnekashan minä olen ollut, sillä ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni osaan nyt arvostaa aidosti opiskelua. Kaikki mitä teen, on minua itseäni varten. Ja ensimmäistä kertaa teen tutkintoa, jossa ei ole mitään ylimääräistä ja pakollista, vain asioita ja aihealueita, joista olen aidosti kiinnostunut.

Nyt opintoja on takana yli puolitoista kuukautta, ja alku on ollut samaan aikaan sekä älyttömän mielenkiintoista että älyttömän haastavaa.

Olen opiskellut yläasteen sekä lukion englannin kielellä, mutta silti akateeminen opiskelu vieraalla kielellä on tuottanut vaikeuksia. Kurssiemme pakolliset lukulistat ovat hengästyttäviä ja eräs skottiluennoitsija jopa naurahti, että maisteriopiskelijoille viskataan joka viikko kokonainen kirjasto päin naamaa opeteltavaksi.

Alussa minua turhautti suuresti, kun jouduin tarkistamaan joka kolmannen sanan sanakirjasta. Minunhan pitäisi olla hyvä englannissa! Akateeminen teksti on kuitenkin suomeksikin haastavaa, joten mitenkäs teiltä luonnistuisivat esimerkiksi englannin sanat scripture, dichotomy, congenial tai putative?

Suurta stressiä ovat aiheuttaneet myös tulevat esseet ja esitelmät. Opinko parissa kuukaudessa tekemään oikeanlaisia lähdeviittauksia? Monelle yliopisto-opiskelijalle tällainen on varmasti tuttua kauraa, mutta koska tein alemman korkeakoulututkintoni ammattikorkeakoulussa, on minulla paljon enemmän käytännön kokemusta journalistisen tekstin tuottamisesta kuin akateemisista hienouksista.

IMG_0393

Valaistuminen

Viime viikko oli kokonaisuudessaan melkoisen stressin täytteinen. Painoin maanantaista keskiviikkoon pitkät päivät kirjastossa, sillä tiesin, että torstain ja perjantain tulisin viettämään Edinburghin yliopiston järjestämässä turvallisuuskonferenssissa. Jo etukäteen minua ahdisti, että konferenssi olisi vain pois arvokkaasta lukuajastani.

Edinburghissa koin kuitenkin valaistumisen. Minkä oletin tylsäksi konferenssiksi, olikin jotain aivan muuta – järisyttävän inspiroivaa. Paikalla oli puhumassa alan johtavia tutkijoita ja asiantuntijoita, ja uppouduin kuuntelemaan avauksia niin Yhdysvaltain lennokki-iskuista ja niiden eettisyydestä, pienten valtioiden liittoutumattomuudesta kuin Isisin menestyksen taustoistakin.

Puhujat syventyivät myös Ukrainan kriisin ja Putiniin sekä Skotlannin itsenäistymisen turvallisuusvaikutuksiin ja kansanäänestyksen uutisointiin. Erityisesti minuun upposivat yllättävät aiheet, kuten naisten rooli rauhanrakentamisessa ja naistutkimus konfliktialueilla, muun muassa Afrikan Sierra Leonessa.

”Tää on niin siistiä”, ajattelin valitsemaani oppialaa. Mitään en haluaisi tällä hetkellä opiskella enempää kuin maailmanpolitiikkaa ja kansainvälistä turvallisuutta koskevia kysymyksiä.

Konferenssissa oli hienoa myös sen oivaltaminen, että minähän ymmärrän näitä asioita. Jotkut aihekokonaisuudet ovat monimutkaisempia kuin toiset, mutta silti pystyin muitta mutkitta seuraamaan tieteellistä väittelyä ja teorioita, joista alalla kuhistaan.

IMG_0390

En ole valmis

En usko olevani vielä valmis millään tasolla – en journalistina saatikka minään kansainvälisen politiikan asiantuntijana. En usko, että kukaan ihminen on ikinä täysin valmis.

Koin kuitenkin viime viikon konferenssissa tärkeän oivalluksen, jonka uskon kantavan haastavissa opiskeluissani pitkälle.

Minä pystyn tähän, koska haluan niin.

Tämän tekstin lopputulema on siis kornisti itsensä ylittäminen. Kokeilkaa rohkeasti asioita, mistä unelmoitte, älkääkä jättäkö hullujakaan ideoita tekemättä siksi, koska pelottaa.

Monet kysyivät minulta ennen kuin muutin Skotlantiin, että eikö ulkomaille lähtö pelota? Miten voit jättää kaiken rakkaan taakse Suomeen?

Uudet asiat ovat aina pelottavia, tapahtuivat ne sitten Suomessa tai vieraalla maalla. Mutta jos jättää pelon takia asioita kokematta, ei elämästä jää paljoa käteen. Ja kyllä ne rakkaat asiat siellä Suomessa pysyvät ja myös odottavat.

Varmaan tulen jatkossakin saamaan itkupotkuraivareita, kun en löydä kirjastosta oikeaa kirjaa tai olen ymmärtänyt esseekysymyksen aivan väärin. Uskon silti selviäväni siitä ja kaikesta muustakin myös jatkossa.

Tarinan opetus? Uskaltakaa. Se on aika siistiä.

Kuokkavieraana monttubileissä

Kuvia The Settle Innistä ei tullut otettua montaa - eivätkä ne tekisikään oikeutta paikan loistavalle tunnelmalle.
Kuvia The Settle Innistä ei tullut otettua montaa – eivätkä ne tekisikään oikeutta paikan loistavalle tunnelmalle.

Kävelimme perjantaina Stirlingin komealle linnakukkulalle. Tarkoituksenamme oli suunnata yksille oluille kaupungin vanhimpaan pubiin, The Settle Inniin.

Kun saavuimme nuhjuisen ja vaatimattoman näköisen kuppilan eteen, mietimme, tohdimme astua sisään ollenkaan. Ikivanhan näköinen, käsivarret haalistuneita tatuointeja täynnä oleva skottimies tervehti meitä kuitenkin reippaasti pubin edustalla. Astuimme sisään.

Pikkuruisessa kuppilassa oli tusinan verran mustiin pyhäpukuihinsa pukeutuneita miehiä ja naisia. Ja syy selvisi miltein saman tien: paikan kantis oli haudattu samana päivänä ja koko kööri – muut kanta-asiakkaat, omistaja sekä nykyiset ja entiset baarimikot – olivat kokoontuneet hautajaisten jälkeen yhteisiin ”monttubileisiin”, niin kuin Jani asian kauniisti pani.

Surullisesta tapahtumasta huolimatta saimme ulkopuolisina sellaisen vastaanoton, jonka vain skotlantilaiset voivat antaa. Illasta muodostui heittämällä sellainen, jonka muistan varmasti lopun elämääni.

Meiltä tiedusteltiin heti saapuessamme sisään ahtaaseen, mutta tunnelmalliseen kivipubiin, keitä olemme ja mistä tulemme. Pian tunsimme jo koko köörin nimeltä ja meille tarjottiin olutkierroksia. Meihin haluttiin aidosti tutustua. Muuttomme Stirlingiin tuntui saavan läsnäolijat riemastumaan.

Ja oi sitä naurua.

En muista, milloin olen nauranut ventovieraiden seurassa niin makeasti, että mahaani sattui. Liz siteerasi minulle skotlantilaisten kansallisrunoilijaa Robert Burnsia ulkomuistista. Haggiksesta sain paikallaolijoilta monta vahvaa mielipidettä. Paul jopa soitti vaimolleen, jotta tämä tulisi tervehtimään meitä pubiin, koska ”hänen on vain tavattava teidät”.

Välillä itkettiin poismenneen takia, kun jukeboksista soi koskettava kappale, sitten taas naurettiin oluttuopposet läiskyen. Meidän kihlauksestamme innostuttiin myös sen verran, että häitämme alettiin jo suunnitella järjestettäväksi The Settle Innissä. Jani saisi kuulemma lainata Paulin omaa kilttiä, vaikka mies olikin Jania lähes kaksi kertaa pidempi.

”Yksillä käyminen” venyi spontaanisti tuntien spektaakkeliksi. Ja Skotlannissa aidoissa pubeissahan ei istuta, vaan paikalliset seisoskelevat pikkuruisen baaritiskin ympärillä vaihdellen keskenään kuulumisia. Uskon, että näin on ollut enemmän tai vähemmän aina – ja tämä pubi on ollut paikallaan jo kolmisensataa vuotta, ainakin 1700-luvusta lähtien.

Baaritiskin takana liikehti väsyneesti vanha ja äkäinen John. Pohdin muille paikallaolijoille ääneen, mahtaako mies hymyillä ikinä. Mutta tulihan se hymy sieltä – ja lähtiessämme pubista tunteja myöhemmin John vinkkasi minulle jo silmää tiskin takaa.

Ensi viikolla kuulemma taas nähdään.

IMG_5716
Stirlingin vanhaan kaupunkiin ja linnakukkulalle saa kivuta kymmenisen minuuttia kaupungin keskustasta.

IMG_5806

IMG_5805
Näkymät kaupungin korkeimmalta kohdalta palkitsevat.

IMG_5723