Peloista

Onko minusta sittenkään tähän? Olenko tarpeeksi fiksu? Pärjäänkö vieraalla oppikielellä ja aivan uudessa oppiaineessa?

Entä miten journalistista tekstiä päivittäin syytävä ja journalismista elävä uutistoimittaja taipuu yhtäkkiä tieteelliseen ajatteluun ja akateemiseen kirjoitustyyliin?

Ulkomaille opiskeluun lähtemiseen liittyi omalta osaltani aika paljon pelkoja ja epävarmuutta. Tähän asti olen kirjoittanut blogissani vain lähes ainoastaan positiivisista jutuista, joita Skotlantiin muutto on mukanaan tuonut. Nyt aion käsitellä niitä epävarmuuksia ja pelkoja, jotka ovat olleet elämässäni läsnä siitä asti, kun sain tietää opiskelupaikastani viime keväänä.

Maisteriohjelman valinta

Ulkomaiseen yliopistoon hakeminen ei sinänsä ollut mitenkään vaikeaa, vaan se vaati vain yksinkertaisesti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Olin päättänyt, että haluan lähteä jatkojalostamaan Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmasta saamiani oppeja, eikä media-alan maisteritutkinto ollut minulle vaihtoehto. Koin, että viestinnän opinnot eivät voisi antaa minulle enää hirveästi lisää, sillä kolmen vuoden jälkeen Iltalehden toimittajana koin oppineeni alasta jo paljon enemmän kuin pelkästään koulun penkillä.

Halusin toimittajana erikoistua, ja ulkomaan uutisointi sekä kansainväliset asiat ovat olleet jo yläasteelta asti lähellä sydäntäni. Siispä pitkän väännön ja pohdinnan jälkeen päätin haluavani keskittyä maisteriopinnoissani kansainväliseen politiikkaan ja konflikteihin.

Ja mikäs sen fiksumpaa kuin tehdä kansainvälisen politiikan tutkinto kansainvälisesti ulkomailla.

Tältä näyttää Stirlingin yliopisto vuorelta käsin.

Väärä askel vai ei?

Tiedostin, että opiskelusta ei tulisi helppoa, sillä monet alan maisteriopintoihin suuntaavat ovat opiskelleet kansainvälisiä suhteita  jo 3-4 vuotta. Minulla oli tausta talouspainotteisesta journalismiohjelmasta, eli pelkästään alan pohjatietojen eteen joutuisin tekemään jo paljon enemmän töitä kuin kanditutkinnon kansainvälisestä politiikasta tehneet – siitäkin huolimatta, että olen kirjoittanut ja seurannut Iltalehdessä aktiivisesti ulkomaan tapahtumia.

Silti, arvokkaan opiskelupaikan saaminen tuntui keväällä aivan mahtavalta. Samalla pohdin kuitenkin takaraivossani, olisiko tämä sittenkin aivan väärä askel ja suunta uralleni. Enkä pelkästään siksi, että maisteriopintoihin Skotlannissa liittyy myös aika muheva, tuhansien eurojen hintalappu.

Olen silti aina vahvasti uskonut siihen, että jokaisen pitäisi pyrkiä tekemään juuri sitä, mitä syvällä sydämensä sopukoissa halajaa eniten. Ja minulle oikealta tuntui konflikteihin liittyvä opiskelu. Eli vaihtoehtoja oli oikeastaan vain yksi.

Niin kuin äitinikin on aina sanonut, minulla ei ole ollut tapana pelätä tai vaiheilla päätöksissäni. Tämän Tove Janssonin tekstin muistan aina eräästä äitini minulle antamasta syntymäpäiväkortista:

”Tämä tyttö ei väistä tai pelkää missään. Hän juhlii ja riehuu tai on ikävissään. Hän siitä niin tykkää ja siinä on syy. Hän on hurmaava, kiukkuinen, onnekas Myy.”

Uusi kotikaupunkini.

Mikä saakelin putative

Ja onnekashan minä olen ollut, sillä ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni osaan nyt arvostaa aidosti opiskelua. Kaikki mitä teen, on minua itseäni varten. Ja ensimmäistä kertaa teen tutkintoa, jossa ei ole mitään ylimääräistä ja pakollista, vain asioita ja aihealueita, joista olen aidosti kiinnostunut.

Nyt opintoja on takana yli puolitoista kuukautta, ja alku on ollut samaan aikaan sekä älyttömän mielenkiintoista että älyttömän haastavaa.

Olen opiskellut yläasteen sekä lukion englannin kielellä, mutta silti akateeminen opiskelu vieraalla kielellä on tuottanut vaikeuksia. Kurssiemme pakolliset lukulistat ovat hengästyttäviä ja eräs skottiluennoitsija jopa naurahti, että maisteriopiskelijoille viskataan joka viikko kokonainen kirjasto päin naamaa opeteltavaksi.

Alussa minua turhautti suuresti, kun jouduin tarkistamaan joka kolmannen sanan sanakirjasta. Minunhan pitäisi olla hyvä englannissa! Akateeminen teksti on kuitenkin suomeksikin haastavaa, joten mitenkäs teiltä luonnistuisivat esimerkiksi englannin sanat scripture, dichotomy, congenial tai putative?

Suurta stressiä ovat aiheuttaneet myös tulevat esseet ja esitelmät. Opinko parissa kuukaudessa tekemään oikeanlaisia lähdeviittauksia? Monelle yliopisto-opiskelijalle tällainen on varmasti tuttua kauraa, mutta koska tein alemman korkeakoulututkintoni ammattikorkeakoulussa, on minulla paljon enemmän käytännön kokemusta journalistisen tekstin tuottamisesta kuin akateemisista hienouksista.

Valaistuminen

Viime viikko oli kokonaisuudessaan melkoisen stressin täytteinen. Painoin maanantaista keskiviikkoon pitkät päivät kirjastossa, sillä tiesin, että torstain ja perjantain tulisin viettämään Edinburghin yliopiston järjestämässä turvallisuuskonferenssissa. Jo etukäteen minua ahdisti, että konferenssi olisi vain pois arvokkaasta lukuajastani.

Edinburghissa koin kuitenkin valaistumisen. Minkä oletin tylsäksi konferenssiksi, olikin jotain aivan muuta – järisyttävän inspiroivaa. Paikalla oli puhumassa alan johtavia tutkijoita ja asiantuntijoita, ja uppouduin kuuntelemaan avauksia niin Yhdysvaltain lennokki-iskuista ja niiden eettisyydestä, pienten valtioiden liittoutumattomuudesta kuin Isisin menestyksen taustoistakin.

Puhujat syventyivät myös Ukrainan kriisin ja Putiniin sekä Skotlannin itsenäistymisen turvallisuusvaikutuksiin ja kansanäänestyksen uutisointiin. Erityisesti minuun upposivat yllättävät aiheet, kuten naisten rooli rauhanrakentamisessa ja naistutkimus konfliktialueilla, muun muassa Afrikan Sierra Leonessa.

”Tää on niin siistiä”, ajattelin valitsemaani oppialaa. Mitään en haluaisi tällä hetkellä opiskella enempää kuin maailmanpolitiikkaa ja kansainvälistä turvallisuutta koskevia kysymyksiä.

Konferenssissa oli hienoa myös sen oivaltaminen, että minähän ymmärrän näitä asioita. Jotkut aihekokonaisuudet ovat monimutkaisempia kuin toiset, mutta silti pystyin muitta mutkitta seuraamaan tieteellistä väittelyä ja teorioita, joista alalla kuhistaan.

En ole valmis

En usko olevani vielä valmis millään tasolla – en journalistina saatikka minään kansainvälisen politiikan asiantuntijana. En usko, että kukaan ihminen on ikinä täysin valmis.

Koin kuitenkin viime viikon konferenssissa tärkeän oivalluksen, jonka uskon kantavan haastavissa opiskeluissani pitkälle.

Minä pystyn tähän, koska haluan niin.

Tämän tekstin lopputulema on siis kornisti itsensä ylittäminen. Kokeilkaa rohkeasti asioita, mistä unelmoitte, älkääkä jättäkö hullujakaan ideoita tekemättä siksi, koska pelottaa.

Monet kysyivät minulta ennen kuin muutin Skotlantiin, että eikö ulkomaille lähtö pelota? Miten voit jättää kaiken rakkaan taakse Suomeen?

Uudet asiat ovat aina pelottavia, tapahtuivat ne sitten Suomessa tai vieraalla maalla. Mutta jos jättää pelon takia asioita kokematta, ei elämästä jää paljoa käteen. Ja kyllä ne rakkaat asiat siellä Suomessa pysyvät ja myös odottavat.

Varmaan tulen jatkossakin saamaan itkupotkuraivareita, kun en löydä kirjastosta oikeaa kirjaa tai olen ymmärtänyt esseekysymyksen aivan väärin. Uskon silti selviäväni siitä ja kaikesta muustakin myös jatkossa.

Tarinan opetus? Uskaltakaa. Se on aika siistiä.

Advertisement